maanantai 3. lokakuuta 2016

Professori Kilvenniemi haastattelee valehtelijaa



Hyvät Valehtelijan päiväkirjan seuraajat, M. Niemen esikoisteos Labyrintin profeetta julkaistaan huomenna eli 4.10.2016. Tämän tapahtuman uutisarvo on siinä määrin transsendenssia hipova, että sen varjoon jää mm. USAn presidenttikamppailu sekä muut joutavat mimeettis-patologis-pseudoselestiaaliset puuhastelut.

Seuraavassa HAASTATTELU. Tämä dialogi käytiin täysien kiulujen ääressä herra kirjailijan vieraillessa Tapulikoskella männä syksynä emeritusprofessorikaveriaan Antero Kilvenniemeä tapaamassa. Kilvenniemi tahtoi välttämättä tehdä eräänlaisen kriittisen henkilökuvan. (Kuta enemmän hän olutta nautti, sitä sielukkaammilta tuntuivat kysymykset. Kilvenniemestä.)

Kilvenniemi: Mikä saa siut kirjottamaan… no, niin kuin… no. Mikä?
MN: Kai se on se… mitä näitä on.
Kilvenniemi: Jottain patologisia.
MN: Semmosia.
Kilvenniemi: Jatketaan. Jos siusta tehtäs huonekalu, mikä sie oisit. Tai millanen.
MN: Jos tehtäs… jaa. Semmonen reikätuoli missä testailtiin paavin kiveksiä… siinä sarjassa, mikä se oli, The Borgias.
Kilvenniemi: Minkä taotta just sellanen?
MN: Mie sitä niin oo miettinyt. Tuli ekana mieleen. Ja mie inhoon noita seurapelijuttuja, just että ”jos oisit paska ni mikä paska oisit”, ja sitten –
Kilvenniemi: OK.
MN: Kysy jotaki kriittistä ja tiukkaa. Siitä miun teoksesta.
Kilvenniemi: Miks siulla ei oo siinä ketään tavallisia hahmoja – just vaikka siivoojia ja opettajia. Missä kaikki tyhmät tyypit on, ne mihin lukijat vois samastua. Mikset sie kirjota kaihoisasti. Mikset sie kirjota unelmista, perheestä, kaipuusta, vastuusta. Luuletsie olevas joku Baabelin kirkkoisä. Pidätsie ittees jonain Joycena tai Kunderana. Bellowina vähintään. Ootsie koskaan ajatellu LUKIJAA. Sitä pientä ihmistä jolle on ihan sama miten joku grammi tai différance viime kädessä on* ehto foonisen substanssin luulotellulle läsnäolo-täyteydelle, eihän ne tällasia mieti. Eikä tarvi miettiä! Mutta sie, sie, sullahan jos tavallisesta puhutaan ni seisoo silimät ku keitetyllä kalalla – ni mietitsie koskaan sitä omaa vastuutas tekijänä?
MN: Enpä mie ku… miehän tavallaan kirjotan semmoselle yleisölle joka tulis mielenvikaseks jos se lukis näitä mun… no. Mitenkä se vastuu… no. Onko sillä vastuun kanssa tekemistä mitenkä jos – no tää on vähän huono – jos viikon ummetus paukahtaa, tulee se jöötti sieltä. Ni miettiikö siinä vastuuta miten se pökälehtäjä.
Kilvenniemi: Melekonen olokinukke. Jos mie venytän vähän tuota siun analogiaa.
MN: No venytä.
Kilvenniemi: Se olis se vastuu se jotta vuoraatko sie pytyn miten paperilla. Ennen kun.
MN: Mitenkä.
Kilvenniemi: Nii että kun pökäle irtoo aikanaan niin kastuuko pakarat kun molskahtaa. Vaiko ei. Sitä mie. Että tiedostatsie tän vastuukysymyksen.
MN: Kyllähän mie nyt kun on valaistu hyvällä esimerkillä.
Kilvenniemi: Sitten klassillinen kysymys. Miten sie koet julkisuuden.
MN: Nii… luultiinhan mua tosiaan teininä Salkkareitten Teemuks.
Kilvenniemi: Kenekskä Teemuks.
MN: Sepä se.
Kilvenniemi: Mitenkä tullaan kirjailijaks? Mie nyt kysyn tän ihan lukijoita ajatellen. Että jos on semmosia haaveita.
MN: Pittää hankkia se ummetus. Syyä mahollisimman paljon tätä maailman sontaa ja lyyä tappi syvälle perseeseen.
Kilvenniemi: Sie nytten aika tavalla pyörität tuota –
MN: Sie se aloit pakaroista ja molskahuksista… nyt esität jotain askeetikkoa.
Kilvenniemi: OK. Mennään eteenpäin. Miltä siusta tuntuu nyt kun kohta siun kirjaa saapi kirjakaupoista ja kirjastoista ja rahaa tulee läjäpäin?
MN: Ensittäinhän miulla on tarkotus hommata jokseenkin yli tonnin pihagrilli. Jos mie johonkin oon kyllästyny ni siihen ettei oo semmosta arvopeliä minkä ääressä menee suu tärkeään mutruun kasslereita käännellessä… toiseks mie tosiaan alan ostella niitä kasslereita välleen kun rupeaa varat riittämään pihvitorstaihin.
Kilvenniemi: Niin sie oot tähän saakka enemmän käyny vanhemmillas nuo pihvitorstait.
MN: Sikäli ku en oo niin on pidetty vaimon kanssa.
Kilvenniemi: Peruna- ja kastiketorstaita.
MN: Peruna-.
Kilvenniemi: Sie kuitenkin oot kova harrastamaan musiikkia, levyjähän sie omistat nelinumeroisen luvun… mitenkä oot rahat saanu riittämään, valintoja varmaan on joutunut –
MN: No miullahan on esim kahdet vaatteet. Ne mitkä on päällä ja ne mitkä on alla. Pesupäivinä viihtyy kotosalla alasti.
Kilvenniemi: Myö vielä yks kysymys keritään ottaa. Siehän tunnetusti oot ankara porvarien ja kapitalismin kriitikko, niin mitenkä nyt kun rikastuminen odottaapi Sointulan kabinetissa (siellä on ne julkkarit), meinaatko sie miten realisoida jatkossa tätä siun kriittisyyttä, tavallaanhan sie nyt teet luokkahypyn. Miten sie meinaat erottua. Edukses. Miten sie meinaat huolehtia siitä ettei raha teikäläistä korruptoi.
MN: Tosiaan, kirjailijan vuositulothan on 2000 euroa, ni tonni ja risat menee grilliin ja ehkä 300 lihoihin, ni jos ajatellaan että siitä jäis vaikka 500 euroa muuhun ni onhan se vielä tolokun summa. Sillähän mie voin tuhota Systeemin… jos mie etsin jonkun aivan viittä vaille mädäntyneen, superrikkaan, ja lahjotan sille.
Kilvenniemi: Niin sie sillä mädättäsit sen niinku välimeren ilmasto Lasaruksen.
MN: Antasin töitä Jeesukselle. Laittasin talentit likoon.
Kilvenniemi: Vaan mitenkä kun se porvari sieltä taas nousis.
MN: Scorsesen leffassa Juudas meni ja tappo sen uudestaan. Siitä se ei enää noussu.
Kilvenniemi: Tää oli syvällistä ja ihmisläheistä. Nyt siun lukijoilla on vähän kuvaa siitä pohjimmiltaan eettisestä ja lämpimästä ihmisestä mikä sie niiden kuitenki ehkä vähän kylmien teksties takana oot. Millasia terveisiä sie tahdot sanoa lukijoille?
MN: Jos vessassa otatte selefieitä niin rajatkaa tortut kuvasta. Ei oo ummetuksen puute mikään varsinainen ylpeys.


*) Selvennykseksi lukijalle huomautettakoon, että on-sanan ylipyyhkiminen on tässä kaikkea muuta kuin satunnaisuus. Tarkoitus on viitata erityisellä tavalla tiettyyn ylipyyhkimisen merkitsemään kaksoisleikkiin, ”ylipyyhityn silti jäädessä luettavaksi”, ”kaksoisleikkiin, joka voimakkaasti kirjoituttaa tekstin sisään sen mikä yritti hallita sitä ulkopuolelta” – annetaan Derridan siis edelleen jatkaa: ”– pyrin niin tarkasti kuin mahdollista ottamaan huomioon filosofeemien ja episteemien filosofian sisäisen ja säännöllisen leikin kohtelematta niitä kaltoin ja antamalla niiden liukua loppuunkulumiseensa, epäolennaisiksi tulemiseensa, sulkeumaansa asti. Filosofian ’dekonstruoiminen’ on täten filosofian käsitteiden strukturoidun genealogian ajattelemista mahdollisimman tarkalla ja filosofian sisäisellä tavalla. Samalla ’dekonstruktio’ on tietyltä ulkopuolelta, joka ei ole filosofian avulla nimettävissä tai luokiteltavissa, sen määrittämistä mitä filosofian historia on onnistunut kätkemään tai kieltämään tehdessään itsestään historiaa mainitun, jotakin asiaa hyödyttävän torjunnan avulla. Kyseinen länsimaisen filosofian sisä- ja ulkopuolen välissä tapahtuva samalla kertaa sekä siihen pitäytyvä että sitä hajottava kiertoliike tuottaa tietyn kiinnostavan tekstuaalisen työn. Se tuottaa kirjoituksen, joka on itseään tarkkailevaa ja sallii meidän tutkia filosofeemeja – ja tästä johtuen myös kaikkia kulttuurimme tekstejä – eräänlaisina oireina (sana, johon suhtaudun epäilevästi, kuten olen muualla esittänyt) jostakin, joka ei ole voinut esittäytyä filosofian historiassa ja joka lisäksi ei ole missään läsnä – koska kaikki tämä asettaisi kyseenalaiseksi olemisen tärkeimmän määrittelyn, läsnäolon, jonka Heidegger havaitsi olevan filosofian kohtalo.” Tämä merkittävä tiivistys löytyy Derridan Positioita-haastattelukokoelmasta (1988). Lukukokemuksen jälkeen kuka tahansa tuntee ymmärtävänsä paljon ja suuria.





keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Halu, valta, kuolema!



Epävirallinen ja ei-auktoritatiivinen johdatus M. Niemen proosaan ja sen ideoihin; joitakin merkintöjä julkaisun kynnykseltä


1
Piakkoin julkaistava kaunokirjallinen esikoisteokseni Labyrintin profeetta ja muita kertomuksia ehti kiertää kustantajilla vuoden 2014 syksystä tämän vuoden kevääseen. Lopulta vihreää valoa näytti Kirjokansi. Sitä ennen Labyrintin profeetta oli ehtinyt herättää Gummeruksenkin kaltaisen jättiläisen kiinnostuksen etenemättä kuitenkaan kustannusohjelmaan saakka. Olin jo ehtinyt harmitella useaan otteeseen novellikokoelmani päätymistä pöytälaatikkoon; monta katkeraa vuodatusta oli sisuksistani virrannut, aiheena ”tää vitun kapitalistinen liberaalidemokratia & isojen kustantamojen porvarillinen tekopyhyys” – toisin sanoen olin kerennyt tuntea lievää ärtymystä ja ilmaista sitä hiljaisuudessa kohtalaisissa määrin ennen kuin bongasin Kirjokannen nimen Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta.

Vielä piti yrittää: toivotonna, kyynisenä, kutistuneet kirjailijanpallini vihollisteni voitonmerkkeinä, kukkaseppeleinä vyöhiköissään heilahdellen. Piti, kun pallitonnakin julkesi ITSEENSÄ uskoa, tai kun vaimo julkesi.

Novellikokoelmakin alkoi sitä paitsi jo tuntua jotenkin ”menneeltä”. Ei taiteellisesti vaan muuten. Päätin kuitenkin yrittää, kun oli jäänyt sellainen vaikutelma, että aiemmat hylsyt perustuivat muihin kuin kirjallisten ansioiden puutteeseen (novellikokoelmathan eivät tunnetusti ”myy”, ”suuri lukijakunta” ei niitä ”lue” jne.). Lisäksi olin moneen kertaan ehtinyt käydä novellejani läpi kriittisesti. Toistuvasti olin ollut näkevinäni TOTUUDEN: että näissä synkkäsävyisissä, eksentrisissä teksteissä olen löytänyt sen kertojanäänen, jota olen vuosikymmenen ja neljän romaanikäsikirjoituksen verran etsinyt.

Äänen, jossa kaikui halun kammottava alkemia, kuolema jonka päällä elämä lepää.

”Menneeltä” kokoelma oli siis alkanut tuntua paitsi siksi, että minulla oli (ja on edelleen) kesken vaativa ideologiakriittinen tieteisfantasia Karkotetut, myös siksi, että ”ulkomaailman” viesti vaikutti kovin yksiääniseltä. Arvelin – mielestäni realistisesti – joutuvani tyytymään siihen, että novellikokoelmani kaivetaan laatikosta esiin siinä vaiheessa kun finlandiat ja runebergit jo valuttavat siunattua palkintomahlaansa nöyryydestä värähtelevän egoni lähituntumassa, tuomariston öljytyt kasvot viininhuurua päälleni hengitellen.

Toisin kävi. Labyrintin profeetta päätyy sittenkin otolliseksi uhriksi, esikoiseksi, sadon ensianniksi maailmalle jota hallitseva pyhä kolminaisuus sisältäen käsittää Tähdet, Puun ja Tetragrammin;[1] polvistauduttakoonpa siis etehes, sinä ikuinen hallitsija, sinä jonka tietämättä ei tääll’ ainoakaan sivu käänny, jonka näkemättä ei yhtäkään kirjailijaa synnyinasuunsa riisuta, jonka kolkosti nauramati & lehtitelineistä asianosaisten artefaktien välleenkin poistumati ei kyldyyritoimittajista kenkään latele provokaatioita Suomen Kuvalehteen maamme kirjallisuuden tilasta…


2         
Myönteisellä julkaisupäätöksellä oli myönteisiä heijastusvaikutuksia.

Päätin jättää Karkotettujen kompleksisen kriittisen fantasian toistaiseksi lepotauolle ja toteuttaa laajemmassa mitassa novellien implikoimia skenaarioita. Kahdeksan viikkoa kirjoitin kuin vimmattu, totta puhuen kuin riivattu, teksti virtasi valtoimena kymenä alitajunnan mutaiselta deltalta. Sain idean Joensuu-trilogiasta, kolmen itsenäisen (pienois)romaanin kokonaisuudesta. Näistä kaksi puklasin ulos tuon kahdeksan viikon aikana. Kolmas osa on vielä kesken.

Mainitsen Joensuu-trilogian, koska sitä ei olisi olemassa (a) ilman novellikokoelmaa, joka on tämän blogitekstin aihe ja (b) ilman Kirjokannen Jussi Virratvuoren halua julkaista se. Jälkimmäinen antoi olennaisen psykologisen tömäyksen, halun kohdentaa paradigmaa monissa novelleissa idullaan olevaan ”skenaariotekniikkaan”, josta kesän kahdeksanviikkoisen aikana kehitin itselleni kokonaisen romaanin kirjoittamisen metodin. Näin syntyivät trilogian aloittava Keskipäivän demonit ja puhtaaksiviljellympi skenaariotekninen teos, Lautta.

Parantumattomana teoreettikkona luon kirjoittamisestani teoriaa sitä mukaa kun kirjoitan. Ote työpäiväkirjastani 6.7.2016 valottaa senhetkistä käsitystäni skenaariotekniikasta

jossa teksti syntyy sikäli kuin on olemassa skemaattinen näyttämö jossa hahmot/funktiot operoivat. Näin teksti ikään kuin nousee skeemasta ”itsestään” – juonenkäänteet ovat toissijaisia ja ne kehittyvät AD HOC, pääasia on aina TILA ja sille ”ehdollistettu” AIKA. Toisaalta juuri TILAN AJALLISUUS, skeeman, näyttämön ajassa-oleminen, tuottaa TEKSTIN LIIKKEEN.

Niin KD kuin Lauttakin käsittelevät ja jatkojalostavat teemoja, jotka Labyrintin profeetta esittelee ”paljaasti” ja kenties teesinomaisemmin. Siksi siihen pätee mutatis mutandis seuraava Keskipäivän demonien luomisprosessin ajalta tiivistynyt:

Olen halunnut kirjoittaa MANNERMAISEN romaanin [kokoelman?], teoksen joka ”antaa äänen EUROOPPALAISELLE ihmiselle [sanoisin kyllä nykyään: kirjallisuudelle] Suomessa” käsittelemällä eurooppalaisen ihmisen perustraumaa eli VAPAUTTA. Sen lisäksi tuon esiin ihmistenvälisten suhteiden läpikotaisen MIMEETTISYYDEN [so. sen, kuinka jäljittelemme toinen toistemme halua]: henkilöhahmot ovat FUNKTIOITA näille suhteille + subjektin tuottaville FANTASMOILLE [harhaisuuksille]…

Kokoelman jälkisanoissa kontekstualisoinkin teostani vaivihkaa romaanimuodon eurooppalaisiin juuriin. Sillä sitähän on romaani, eurooppalainen innovaatio. Vihjaan suomalaisen proosakentän olohuoneessa pyörivään mahdolliseen virtahepoonkin: eurooppalaisen intelligenssin puutteeseen.

Kuten jälkisanoissa, en tässäkään ota suoraan kantaa siihen, onko tällaista puutetta olemassa ja jos on niin missä määrin. Vielä.

Tämä novellikokoelman laajemmasta ambitiosta. Liikkeellä siis ollaan, eikä välttämättä niin pienin kulttuurisin panoksin ja aikomuksin. Lisäksi tavoite on riittävän väljä ja jopa abstrakti artikuloituakseen paitsi kokoelman melkein ”epäpaikallisena” viileytenä myös Joensuu-trilogian vahvana kotiseutusidonnaisuutena. Eurooppalaisuus on joensuulaisuutta ja päinvastoin, koska proosallisuus on eurooppalaista.

3
Tarkoitukseni ei ole selittää auki Labyrintin profeettaa kertomuksineen sen enempää kuin mainostaa sitä. Kun tässä kuitenkin tulen puhuneeksi novelleistani, tiettyä efektiä lienee mahdoton välttää.

Niitä Labyrintin profeetan potentiaalisia lukijoita, jotka kammoavat ”kirjailijan oman tulkinnan omista teoksistaan” ylleen heittyvää auktorisoivaa varjoa, neuvon välttämään jatkon liian tarkkaavaista lukemista. Muille tahdon sanoa, senkin uhalla että puhun latteuksia: nämä ovat VAIN minun, kirjailijan, tulkintoja teksteistä, joita en viime kädessä katso voivani kokonaan hallinnoida. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, etteivät kertomusteni kaikki löydettävät tulkintatasot mitenkään ole eivätkä voi olla tietoisia ja intentionaalisia. Minulle(kin) taiteen tekemisessä on pitkälti kyse toiminnasta, joka palautuu tietoiselle tasolle vain osittain.

Onnistunut taideteos ei, muuten, ole niinkään kykyä tunnistaa olennainen ja virheetön kuin kykyä tunnistaa olennainen virheessä. Vain olemalla satunnaisen tuottamaa ja partikulaarista voi taide toteuttaa universaalin ilmentämisen tehtäväänsä. Taide on siis olennaisesti diilaamista sattuman ja satunnaisen kanssa. Se ei representoi, esitä, mitään universaalia. Tämä tematiikka heijastuu kokoelman niminovellin päähenkilön ja pastori Hietasen ensimmäisessä dialogissa. Minäkertoja kokee hukkuvansa ”dilentantismeihinsa”, mikä viittaa hänen tietoisuuteensa taidetta kohtaan tuntemansa vihan teennäisyydestä. Kertoja väittää inhoavansa kaiken suhteellistavaa ja silti moraaliopettajana esiintyvää taidetta. Keinotekoista vai ei? Lukija ratkaiskoon.

Ylipäätään taide ei esitä vaan suorittaa ”uuttamisen”, alkemistisen transformaation. Tämä ei käy laatuun ilman likaista tarraamista siihen, mikä on ”pelkkää” partikulaarista, yksittäistä, satunnaista. Žižekiä soveltaen: siinä missä totuudella on fiktion rakenne, on universaalilla satunnaisen rakenne.

Armolahjahan taide ei tekijälleen ole. Vaan pakkomielle, oire johon taiteilija samastuu. Jos samastuu.

En suinkaan tarkoita pakkomielteellä ja oireella romantikkojen syöverimäistä sairaalloisuutta, sitä joka huipentuu Poen murhanhuuruisiin visioihin ja saa Sibeliuksen käyttämään päiväkirjaansa ylevänä sylkykuppinaan. Taiteilijuus ei ole mystistä näkijyyttä ”olemisen kuiluun” vaan pikemminkin eräänlaista sen hyväksymistä, että tuo kuilu olemme me itse, ei mikään tuonpuoleinen ja tavoittamaton ”me”, vaan juuri se ”me”, joka on tämä ja tässä. Eettisesti ajateltuna taide voi haastaa ihmistä ottamaan vastuun tuosta ”tyhjiönä” olemisestaan. Toisin sanoen haastaa häntä ajattelemaan kriittisesti niitä positiivisia sisältöjä, joilla tyhjiö asettuu täyteytenä itselleen.

Näin pääsemme uhrikritiikkiin, joka sekin kajastaa novellikokoelman taustalla.

Ihmissubjektia ei ole ilman positiivista identiteettiä, jonkinlaista täyteyttä, sitä mitä analyyttinen filosofia kutsuu substanssiksi, essenssiksi, essentiaksi tai vastaavaksi. Ideologiakriittinen tarkastelu johtaa meidät tarkastelemaan substanssi-täyteyttä jonakin, minkä annettuudesta olemme vastuussa itse. Emme voi olla ottamatta annettuna, mutta voimme kenties vaikuttaa siihen, mikä on se annettu, johon nähden harjoitamme identiteettipolitiikkaa. Missä määrin suljemme Toisen ulos? Missä määrin eettisen toimintamme horisontti on ehdollinen ulossulkemiseen nähden? ja niin edelleen.

Kokoelman novelleista kenties selkein on tässä suhteessa Sykar, jossa anteeksianto muuntuu väkivallanteoksi ja väkivalta (nyrkinisku) jonkinlaiseksi perverssiksi vapautumiseksi. Kuten muutkaan novellit, Sykarkaan ei esitä ratkaisuja vaan pyrkii lähinnä ilmaisemaan jännitteen ja antagonismin ”nimeämällä” sen taiteellisesti. Hieman vastaavanlaista problematiikkaa käsittelee myös Todistus, kertomus ujosta seurakuntapojasta joka yliopiston ainejärjestöbileissä joutuu kohtaamaan sisäiset ”oudot”, mutta suloiset voimansa.

Identiteetin muodostamisen, dialogisuuden ja ideologisuuden sekä fantasian keskinäisiä suhteita ruotii kokoelman päättävä Pikkulintujen hautausmaa, kahtiajaettu draama, jossa olennainen tiivistyy kahden osan väliseen tyhjyyteen, siihen minkä itse kerronta pyrkii paikoin jopa peittämään. Daniel Söderlund on tunnustusta saanut kirjailija, jonka romaanit kertovat vahvoista, itsenäisistä ihmisistä. Danielia itseään vaivaa kuitenkin tiedostamaton taju itsenäisyyden ”totaalisesta” puuttumisesta. Hän törmää jatkuvasti tilanteisiin, joissa hänen halunsa epäaitous, jäljitelmällisyys, uhkaa paljastua hänelle itselleen. Lopulta ainoa psykologinen ulospääsy näyttää olevan itsetuhoinen, farssimainen väkivalta. Väkivalta ja halun jäljitteleminen ovat samoin Saari-novellissa jo melkein teesejä (tämä kertomus toimii myös Keskipäivän demonit -romaanin lähtökohtana).

4
Väkivalta, jäljitteleminen: niistä on Labyrintin profeetta tehty. Oman lukunsa muodostavat ”myyttiset” ja ”maagiset” novellit kuten niminovelli, Muodonmuuttaja, Labyrintti ja Parantaja. Näitä yhdistävät ahkera viittaaminen myytteihin alitajunnan ja kulttuurin ”keskusrakenteina” tai niiden representaatioina; tavallaan nämä novellit pyrkivät käsittelemään inhimillistä todellisuutta sen näennäistä vastakohtaa, yliluonnollista ja epätodellista, hyödyntämällä. Tässä mielessä kokoelman novellit voi jakaa karkeasti kahtia: ihmisten välisten suhteiden kiellettyjä ”ylimääriä” tarkasteleviin ja (humanistis-ideologisen) kulttuurimme kiellettyjä ”ylimääriä” tarkasteleviin kertomuksiin.

Siten kertomukset yksiin kokoava teema on oikeastaan se, minkä mottositaattikin mainitsee: jokapäiväisen olemisemme (sosiaaliseen) fantasiaan tunkeutuva ja siinä ilmenevä Reaalinen. Yksinkertaisemmin sanottuna Kielletty, Nimeämätön, Kauhea – mutta myös elämän merkityksellistäjä, viimeinen horisontti, Siirtyminen Toisaalle: siis kuolema.

Kirjailijana joudun esittämään itselleni kriittisen kysymyksen. Tavoittaako Labyrintin profeetta kertomuksineen kuoleman todellisuuden paitsi jonakin, joka ideologisesti koetaan tuonpuoleisena ja transsendenttina Asiana, myös (ja ennen kaikkea) kaikkien positiivisten identiteettien ja identifikaatioiden, siis tämänpuoleisen, viimekätisenä mahdollisuuden ehtona?

Riittääkö tämän jännitteisyyden artikuloimiseen se, mitä kertomuksissani tapahtuu todellisuudelle – toisin sanoen se, että ne saattavat elämämme tylsän ja positiivisen jokapäiväisyyden eräänlaiseen häiriön ja huojunnan tilaan, jossa ratkaisuavaruus hämärtyy ja muuttuu kaikkia ratkaisuja uhkaavaksi puutteeksi? En ole aivan varma.

Kokoelman tuoreimmat novellit Kaupunki ja Akidia viittaavat, erityisesti jälkimmäinen, tematiikan ”hienojakoistumiseen”. Akidian paradigmaattinen ja kielellinenkin rooli on esimerkiksi Joensuu-trilogian kannalta ajatuksellisesti merkittävä, muttei vain siinä. Juuri Akidiassa kehkeytyvät Elinan, Mobergin, Danielin ja Erosen väliset merkittävät mimeettiset suhteet ja valta-asetelmat. Erityistä on sekin, että vasta tässä novellissa Danielin hahmo alkaa näyttäytyä minulle jonkinlaisena kirjallisena alter egona, jonka kautta myöhemmin Joensuu-trilogiassa puran ”demoneita” (minun ja muiden) laajempaan kerronnalliseen muotoon. Kaupunki puolestaan tematisoi ensimmäistä kertaa Joensuu-trilogian keskeisen ”traumaattisen vapauden” aiheen: sen, että tyhjää elämääkin pelottavampi on täysi elämä.

5
Jälkisanoissa mainitsen ”ajattelun asian”. En tietystikään teeskentele kirjoittavani helposti avautuvaa kirjallisuutta. Kuten lukija lienee jo tämän esseen perusteella huomannut, ideani ovat suhteellisen kompleksisia. Novellini eivät huuda niitä julki katoilta ja aitavieriltä; se tehtävä kuuluisi ja kuuluu teologialle. Kun aikoinaan luetutin kertomuksiani ystävilläni, peruskokemus tekstien äärellä tuntui olevan epämääräinen tunne ”häirityksi” tulemisesta. Tulkitsin kysymyksen olevan etupäässä ei-emotionaalisesta häirittyydestä. Suuri osa kertomuksista haastaa nimenomaan kysymään ”älyllisesti”, mistä tässä oikein kerrotaankaan.

Tämä etäisyyden ottaminen on monelta osin tietoista. Vaikutelma syntynee joko kerronnan tietystä ”ritualistisesta” aspektista tai päähenkilöiden ilmeisestä poikkeuksellisuudesta, mahdollisesti jopa molemmista yhtäaikaisesti (näin kenties ainakin niminovellissa, joka yhdistää myyttis-ritualisoivan kerronnan ja eksentrikkopäähenkilön).

Novellit, joista suurin osa on kirjoitettu vuosina 2013-2015, ruumiillistavat silloista irtioton haluani. Olin näkevinäni suomalaisen valtavirtakirjallisuuden kärsivän jatkuvasti samoista oireista: pakonomaisesta kielellä lumoamisesta ja tunteisiin vetoamisesta. Koin tämän suoranaisesti syrjäyttävän sen eurooppalaisen intelligenssin, jonka piiristä olin ja olen omat esikuvani kaivellut. Lisäksi tahdoin etsiytyä mahdollisimman taloudellisen tekstuaalisen ilmaisun pariin suhteessa käsittelemiini ideoihin. Kielellinen akrobatia onkin saanut mainittavan jalansijan vasta Joensuu-trilogian kertomuksissa.

Labyrintin profeetan tarinoiden kieli on ehkäpä juuri tämän ekonomiansa ja toisaalta ideoidensa vuoksi sellaista, että siitä paistaa tietty ”kylmyys” ja tavoittamattomuuden tuntu. Näen ratkaisujeni tarkoituksenmukaisuuden, mutta myös sen kuinka oman kertojanäänen vahvistuminen tuottaa taiteellisten valintojen moninkertaistumisen. Jos alkaisin kirjoittaa Labyrintin profeettaa nyt, olisi lukijalla käsissään kovin erilainen kokoelma. Tässä viittaan nimenomaan kielelliseen puoleen. Luultavaa on kuitenkin myös, ettei kaksoisolento- ja muu vastaava tematiikka olisi aivan yhtä kohosteista.

Ja se hymyttömyys, naurun puute. Miksi olen naurua noin kammonnut? Kaiketi kun tämä valontuojamme Žižek niin nihkeästi siihen suhtautuu Umberto Econ Ruusun nimeä kuohitessaan: ”totalitarismia” koko kuvitelma naurun absoluuttisesta emansipatorisuudesta, noh!


6
Tätä kirjoittaessa minulla ei ole vielä aavistustakaan siitä, millaisen vastaanoton esikoisnovellikokoelmani saa kirjallisuusmediassa.[2] Tiedän tietäneeni mitä olen kirjoittanut, mutten kuvittele etteikö kunnon litsari Hesarissa saattaisi minua epätoivon partaalle. Siis sinä Hesarin kriitikko, joka aiot haukkua kokoelmani, valitsepa armeliaasti mieluummin kuoliaaksi vaikeneminen: se on eettisempää kuin aloittelevan kirjailijan uran tuhoaminen. (Kyllä, usko tai älä, niin paljon merkitsevät Teidän tuomionne tässä Suomen kokoisessa maassamme. Jonka Hesari niistää, se ei kotkan lailla kohoa siivilleen vaikka sukulaiset ja ystävät kakun leipoisivat, viinaksia juottaisivat.) Lopputulos on lukijan kannalta olennaisesti sama: ketään ei kiinnosta. Mutta kirjailija sentään jää uhraamatta.

Julkaisemiseen liittyvät primaarimietteet pyörivät tällä haavaa enimmäkseen huomiota vaativissa käytännön seikoissa: oikovedoksessa, julkaisun ajankohdassa ja paikassa. Sisältöön kohdistuvat spekulaatiot lipuvat ohi, kun kirjoitettavana on uuden trilogian päätösosa ja ajateltavana myös siihen liittyvät julkaisupoliittiset kommervenkit.

Novellikokoelma on tässä mielessä taiteellinen dokumentti siitä, mitä ja miten kirjoitin siihen aikaan kun kertojanääneni tiivistyi ja etsiytyi ensimmäiseen muotoonsa alkaen Todistuksesta, päättyen Akidiaan, kuljettaen rinnallaan yhä keskeneräistä variaatiota nimeltä Karkotetut.

Kirjailijan ja taiteilijan ominaisuudessa seison teokseni takana, mitä sillä nyt ikinä tarkoitetaankaan. (Myyntipöydän takana ainakin, ehkä joillain messuilla monen vuoden päästä, paitsi että en välttämättä, oikeastaan niin ei varmaan käy, millä messuilla muka? Ei; mänette hyvät ihmiset kattomaan ku mie seison täällä KOTONA angstisena sängynjalan vieressä! Niin se on.)

M.N.






[1] Tähdet, Puu ja Tetragrammi = Otava, Tammi ja WSOY.
[2] Veikkaus: se vaietaan kuoliaaksi.