tiistai 2. joulukuuta 2014

Rakkaus voittaa ja maailma muuttuu - joitakin pohdintoja viimeaikaisista tapahtumista



Johdannoksi

Niin kutsuttua tasa-arvoista avioliittolakia ajavien keskuudessa perustavanlaatuisena ideana on näkemys avioliitosta kulttuurisena konstruktiona, jota on mahdollista in actualitas muuttaa muuttamalla sen määritelmää. Jos siis määrittelemme avioliiton uudelleen sukupuolineutraalisti, avioliitosta tulee sukupuolineutraali. Näin argumentaatio etenee. Toisinaan näkemystä puolustellaan pintapuolisesti darvinismilla ja evoluutiobiologialla, joiden oletetaan tukevan sitä; toisinaan avioliiton nähdään näissä yhteyksissä perustuvan kahden henkilön väliselle rakkaudelle. Asiat eivät tietenkään ole näin yksinkertaisia, ja monessa kohdassa sukupuolineutraalin avioliiton puoltajat ovat pahasti hakoteillä.

On pantava merkille, ettei avioliitossa ole kysymys vain kulttuurisesta ja muutettavissa olevasta instituutiosta, vaan sen perusta on biologiassa. Heteronormatiivisen avioliiton vastustajat joutuvat lopulta nousemaan myös evoluutiobiologiaa ja darvinismia vastaan. Avioliittoa ei ole mahdollista erottaa niistä biologisista edellytyksistä, joita lajin lisääntymiselle on; avioliiton olemus on ylikulttuurinen, universaali. Avioliittoa ei ole kukaan koskaan keksinyt. Se on ihmisen biologisen olemuksen sosiaalinen ilmentymä. Avioliiton olemus ei siten ole muutettavissa muuttamalla avioliiton määritelmää. Toisaalta avioliittoinstituutio ei perustu rakkaudelle, vaan tarpeelle turvata ihmissuvun jatkuvuus, tarpeelle turvata se kumppanuuden muoto, jolla on biologiset edellytykset tuottaa jälkeläisiä ja hoivata niitä. Rakkautta tosin tarvitaan avioliitossa, mutta se ei ole liiton perusta.

Nämä tutkimustiedonkin vahvistamat tosiasiat eivät kuitenkaan mene läpi sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien keskuudessa. Laajassa filosofisessa mielessä syy on tietysti siinä, että avioliiton sosiaalis- ja kulttuuriskonstruktiivista luonnetta korostavien keskuudessa nähdään yleensä mannermaisen marxilaisen tradition popularisoituneessa vanavedessä Tahdon edeltävän Olemusta. Tarkoitan tällä seuraavaa: hyvin yksinkertaistettuna tietty nykyaikainen ajattelutapa näkee tahtovan tahdon jonakin, joka määrittelee Olemuksen. Toisin sanoen: ihminen keksii itse itsensä loputtomien mahdollisuuksiensa hedelmällisessä tyhjiössä, eikä hänellä ole mitään etukäteen annettua luontoa. On vain tahto, joka päättää, mikä on se olemus, joksi se haluaa tulla. Kuten sanoin, tämä nietzscheläinen presuppositio on vain karkea yleistys, eikä sovellu yksityiskohtaiseen analyysiin sellaisenaan. Tällaiset ideat on kuitenkin helppo havaita vasemmalle kallistuvien ideologiasta puolueohjelmien tasolla, etenkin vasemmistolaisista transhumanistisista utopioista. Kaikkea tuntuu leimaavan ajatus ihmisestä, joka voi itse päättää, mistä ihmisyydessä on kysymys. Huvittavaa on tietysti se, että samanaikaisesti vedotaan yleisiin moraaliperiaatteisiin kuten tasa-arvo, vaikka sekin edustaa vain yhtä arbitraarista Tahdon valintaa muiden joukossa.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole osoittaa tämänkaltaisen ajattelun muodostamiin periaatteellisiin oksymoroneihin, jotka epäilemättä ovat lukuisat. Käyköön yllä esitetty suppeasta johdannosta varsinaiseen pohdintaani. Nykyaikaisen populaariajattelun ”nietszcheläisyys” ja kristinuskosta lainattujen humaanien periaatteiden perversio sekä näiden ristisiitos, johon mahtuu niin uuspakanuus kuin muodista menossa oleva kehitysoptimistinen ateismikin, eivät sinänsä kykene selittämään joitakin esiin nousseita melko konkreettisia kysymyksiä. Siis: Miksi he ovat niin kiihkeitä? Miksi vain heidän suvaitsevaisuutensa on oikeaa suvaitsevaisuutta ja heidän tasa-arvonsa todellista tasa-arvoa? Miksi suvaitsevaisuus merkitsee monelle nykyään sitä, ettei perinteisen moraalilain ja kristillisen ajattelun kannattajia saa edes suvaita? Mistä tämä hinku muuttaa maailma?


Budziszewski ja omantunnon dynamiikka

Seuraavassa esityksessä seurailen pitkälti Jay Budziszewskin ajattelua. Sen tarjoama selitysvoima on ilmeinen etenkin perinteisen kristinuskon viitekehyksessä. Vastapuolta se tuskin vakuuttaa, mutta tämä ei ole tarkoituskaan, sen enempää minun kuin Budziszewskin. (Asiasta enemmän kiinnostuneiden on syytä hankkia hyllyynsä Budziszewskilta suomennettu teos Tätä emme voi olla tietämättä, Uusi tie 2011.)

Budziszewskin lähtökohtana on niin sanottu moraalisen luonnonlain tai luonnonmoraalin idea, joka sopii hyvin yksiin klassisen kristinuskon kanssa. Moraalisen luonnonlain kannattajat uskovat, että moraalilaki on sillä tavoin universaali ja kaikkia sitova, ettei sitä ole periaatteessa mahdollista olla tietämättä. Kukaan ei esimerkiksi voi olla tietämättä, että lapsen mielivaltainen kiduttaminen ja murhaaminen on väärin kaikissa mahdollisissa maailmoissa – siis niissäkin, joissa lainsäädäntö sallii moisen käytännön ja jopa rohkaisee siihen. Moraaliset arvot ovat objektiivisia ja sitovia, eivät kulttuurin tai evoluution kontingentti tuote.

Budziszewskin mukaan luonto on kuitenkin sillä tavoin riippuvainen traditiosta, ettei tämä sisäänrakennettu moraalitajumme ole riittävä. Sitä voidaan harhauttaa; vääränlainen traditio voi hämärtää suhdettamme siihen, mitä emme voi olla tietämättä.

Kuulostaako epäjohdonmukaiselta, että luonto on riippuvainen traditiosta? Näin ei pitäisi olla. Tarvitsemme muiden ihmisten apua ymmärtääksemme ”mitä emme voi olla tietämättä”. Sillä suuri osa tiedostamme on piilevää: emme ehkä ymmärrä mitä tiedämme, ja on varmasti epätodennäköistä, että tietäisimme tietomme kaikki ennakko-olettamukset ja seuraamukset. ... Traditio antaa äänen sille, minkä jossakin mielessä jo tiedämme, mutta jota emme osaa ilmaista. (Budziszewski 2011: 67.)

Budziszewski korostaa, ettei ole olemassa useita moraalisia järjestelmiä, joista yksi olisi se oikea. Sen sijaan on olemassa yksi ainoa moraali, jonka puusta eri traditiot saattavat poimia hedelmiä enemmän tai vähemmän valikoidusti. Niin sanottujen uusien moraalijärjestelmien logiikka ei perustu eri puista tapahtuvalle poiminnalle, vaan mielivaltaiselle ja valikoivalle operaatiolle, joka kohdistuu yhteen ja samaan puuhun. Tästä seuraa myös näiden järjestelmien ristiriitaisuus. Vain sellainen traditio, joka hyväksyy lain eheänä ja sellaisenaan, täydessä ehdottomuudessaan, säilyy sisäisesti johdonmukaisena.

”Vaihtoehtoiset moraalit” lainaavat uskottavuutensa isännältään eli moraaliselta luonnonlailta. Budziszewski käyttää esimerkkinä kommunismia, joka ”teki ihmisten tarpeiden täyttämisestä perustavan velvollisuuden” (mts. 251). Hän huomauttaa, ettei kommunisti olisi koskaan voinut oppia tätä velvollisuutta, ellei olisi ammentanut vettä luonnollisen moraalilain kaivosta. Kommunismi halusi kuitenkin unohtaa tarpeiden täyttämisen velvollisuuden vierellä olevat, sen pätevyysalaa rajoittavat muut velvollisuudet (esim. velvollisuuden pelata reilua peliä): ”[k]ommunistit kieltävät nämä rajoitukset ja käyttävät yhtä velvollisuutta toisten kumoamiseen ja niiden esittämiseen porvarillisena taikauskona” (mp.). Tällaisen ajattelun

takana oleva strategia on valita yksi moraalinen sääntö, liioitella sen pätevyysalaa ja merkitystä, ja käyttää sitä keppinä, jolla voidaan lyödä muita moraalisia sääntöjä. Mutta opetus on vielä tätäkin laajempi. Ihminen ei voi sen enempää luoda kuin tuhota oikean ja väärän perustavia periaatteita; niinpä ainoa tapa kumota luonnollinen laki on saada se syömään itseään. Toisin sanoen, ei ole olemassa mitään uusia moraaleja, vaan ainoastaan vanhan moraalin uusia vääristymiä. Tämä oivallus on tärkeä sen ymmärtämiseksi, miten niin sanotut uudet moraalit voivat saada meidät uskomaan itseensä. Moraalinen harha on moraalin loinen ja imee kaiken uskottavuuden isännästään. (Mts. 251-252.)

Budziszewskin mukaan moraalilakia ei todellisuudessa ole mahdollista kääntää itseään vastaan, koska se on sellaisenaan johdonmukainen. Jokainen periaate on sopusoinnussa muiden kanssa sikäli kuin periaatteet ymmärretään oikein, jolloin niiden pätevyysalaa ei esimerkiksi liioitella. Moraalilaki saadaan kuitenkin näyttämään itseään vastustavalta, kun siihen käytetään hieman ”mustaa magiaa”. Budziszewski puhuu kahdesta ”taikasanasta”, joita ovat väärän nimen käyttö ja purkaminen.

Ensimmäisessä periaatteen vääristymää käytetään itse periaatteen asemesta. Kuitenkin väärällä nimellä esiintyvien periaatteiden on mahdotonta tyydyttää omaatuntoa samaan tapaan kuin aito periaate tekee; niinpä aito periaate on heikennettävä esittämällä se väärässä valossa. Budziszewski käyttää esimerkkinä avioliittoa:

Rakkaus on pysyvä ja ehdoton sitoutuminen toisen ihmisen todellisen hyvän edistämiseen. Ainoa tapa tehdä ketju on yhdistää ketjun renkaat toisiinsa. Samoin myös ainoa tapa sitoa tahto on tehdä lupaus; ei ole mitään muuta tapaa tehdä sitä. Mutta koska tämä erityinen lupaus on niin vaikea ja niin tärkeä yhteisön tulevaisuudelle, se tehdään todistajien edessä, jotka sitoutuvat tekemään kaiken voitavansa pitääkseen parin uskollisena valalleen ja auttaakseen heitä elämään sen mukaisesti. (Mts. 252.)

Nykytilanne osoittaa, kuinka helppo tällainen seremonia on esittää virheellisesti pelkkänä juridisena muodollisuutena, jonka kulttuurinen kehitys on osoittanut ”sortavaksi valtarakenteeksi” ja jonka tarkoituksena on lähinnä epäaitojen alistaminen. Saatetaan sanoa: jos ihmiset todella rakastavat toisiaan, he eivät tarvitse tätä paperinpalaa. Todellisuudessa tämä tarkoittaa ”sitä, että ne, jotka tekevät lupauksia, rakastavat vähemmän puhtaasti kuin ne, jotka eivät tee lupauksia, tai että ne, jotka eivät mene naimisiin, ovat aidommin naimisissa kuin ne, jotka menevät naimisiin. Näin avoliittoa, aviollisen puhtauden loukkausta, puolustetaan itse avioliiton nimissä; siitä tulee avioliiton arvokkuuden väärällä nimellä esiintyvä huijari” (mts. 252-253).

Käsillä olevan pohdinnan kannalta olennaisempi on jälkimmäinen tapa eli purkaminen, jossa yhden moraalisen periaatteen vääristelty muoto asetetaan toista moraaliperiaatetta vastaan. Purkaminen vaatii, kuten väärän nimen käyttökin, ”hyökkäyksen kohteena olevan periaatteen esittämistä väärässä valossa” (mts. 253). Budziszewski kehottaa ajattelemaan ideologiaa, jossa homoseksuaaliset suhteet esitetään avioliittoina:

Hyökkäyksen kohteena oleva periaate on aviollinen puhtaus; sitä vastaan käytetty periaate on tasapuolisuus; mutta argumentti vääristelee sekä periaatteen merkityksen että avioinstituution luonteen, niin että moraali näyttää kääntyvän itseään vastaan. Näin se tehdään. Tasapuolisuuden sanotaan kieltävän sen, että ihmisiä kohdellaan eri tavoilla. Tämä on puolitotuus; todellisuudessa tasapuolisuus kieltää mielivaltaisen tavan kohdella ihmisiä eri tavalla, samoin kuin mielivaltaisen tavan kohdella heitä samalla tavalla. … [A]violiiton tarkoitukseen kuuluu jälkeläisten saaminen, eikä avioliiton tasa-arvoa paranna se, että teeskentelemme ikään kuin homoseksuaalinen yhdyntä voisi johtaa lasten saamiseen. (Mts. 253.)

Nykyajattelu syyttää mielellään mielivaltaiseksi väitettä, jonka mukaan avioliiton tarkoitus on jälkeläisten saaminen. Se saattaa jopa perustella kantaansa vetoamalla de facto -asiaintilaan: kaikkihan eivät saa jälkeläisiä, ja ajatelkaa yksinhuoltajia. Tämä on alkeellinen sekaannus de juren ja de facton suhteen. Laki esittää ideaalin, eikä ideaalin olemassaolo perustu sille, missä määrin se todellisuudessa toteutuu. Tämänkaltainen de factoon vetoaminen perustuu logiikkaan, jossa tappaminen on hyväksyttävää, koska ihmiset kuitenkin tappavat. Toisaalta jälkeläisten saamisen mieltäminen avioliiton tarkoitukseksi ei ole arbitraarista siinäkään mielessä, että kaikkien ihmisten välisten suhteiden joukossa ainoastaan sukupuolten yhteys tuottaa jälkeläisiä, ”ja jos kyseessä olisi ainoastaan toisenlainen ystävyys, ei olisi mitään pakottavaa syytä säädellä sitä” (mp.).

Tästä seuraa, ettei lainsäädäntö kykene muuttamaan homoseksuaalista suhdetta avioliitoksi, vaikka se pystyy kyllä purkamaan avioliiton institutionaalisessa mielessä luomalla sen tarkoituksiin liittyvää sekaannusta: ”[t]ällä tavalla aito tasapuolisuuden moraalinen velvollisuus saadaan näyttämään ikään kuin se olisi ristiriidassa aviollisen puhtauden moraalisen velvollisuuden kanssa” (mts. 253-254).

Pelkkä omantunnon moraalisen tiedon valjastaminen uuteen käyttöön ei sinänsä riitä, vaan myös tunteet ja halut on vieteltävä. Moraalisen harhan uskottavuus perustuu yleisesti tunnettuihin moraalitotuuksiin, jotka on väkivalloin irrotettu yhtenäisestä moraalisen luonnonlain kudoksesta. Motivoivan voimansa harha saa ”tunteista ja haluista, joiden tulisi toimia liitossa moraalitotuuden kanssa, mutta joita vedetään toisaalle” (mts. 254). Tässä toisaalle vetämisessä ”luota tunteisiisi” -ideologia näyttelee yhtä kertomuksen päärooleista. Kulttuurivallankumouksia ei koskaan toteuteta ainoastaan hajottamalla moraalisen kasvatuksen luoma kurinalaisuus, jolloin tunteet vaeltavat minne haluavat, vaan tunteet ja halut on totutettava uudelleen niin, että jokaiseen väärästä periaatteesta johdettuun argumenttiin pyritään sovittamaan väärän tunteen tarjoama motivaatio.

Tunteiden ja halujen viettely ja uudelleen suuntaaminen on saanut suurimman menestyksensä myötätunnon tunteen kohdalla. Myötätunto saa meidät tuntemaan yhdessä kärsivän kanssa, mutta tämän voi tehdä oikein tai väärin. Oikea myötätunto lievittää toisen ihmisen kärsimystä, väärä myötätunto lievittää sitä kärsimystä, jota minä koen hänen tähtensä. Oikea myötätunto antaa hänelle, mitä hän tarvitsee; väärä myötätunto antaa hänelle vain sen, mitä hän haluaa – tai siirtää hänet pois näkyvistä. Myötätunnon tulisi saada meidät vierailemaan vangin luona, auttamaan alkoholisti kuiville, tukemaan raskaana olevaa tyttöä lapsen syntymään valmistautumisessa ja rohkaisemaan homoseksuaalia elämään siveästi. Mutta on paljon helpompaa unohtaa vanki, antaa juopolle juotavaa, lähettää tyttö aborttiklinikalle ja kehottaa poikaa vain antamaan periksi. (Mts. 255.)

Väärän myötätunnon edut ovat ilmeiset. Se sopii hyvin yksiin niiden syntien kanssa, joita emme ole katuneet: minun on vaikea kehottaa homoseksuaalia elämään siveästi, jos itse koetan vietellä jokaisen kohtaamani viehättävän naisen. Väärä myötätunto toimii siten niin kollektiivisen kuin yksilöllisenkin syyllisyyden torjuntana. Tämä on myös homoaktivistien propagandan toimivuuden muuan salaisuus. Tavallinen syntinen heterokin saadaan mukaan, koska pohjimmiltaan kysymys on jaetusta syyllisyydestä, jota jaettu rikoskumppanuus helpottaa. Aktiivinen homoseksuaali ei halua tunnustaa elämäntapansa vääryyttä; samoin sitä ei halua tunnustaa keskiluokkainen tavallinen perheenisä, joka perheen yhteisillä uimahallireissuilla kuolaa vieraiden naisten perään.

Koska alkuperäinen katumaton vääryys on pyrittävä unohtamaan, on samalla unohdettava tietyt pinnallisemmat seikat. Esimerkiksi SS:n sotilaiden oli ”unohdettava”, että juutalaiset olivat ihmisiä, koska heillä oli ”unohdettavanaan” se paljon vakavampi tosiasia, että he itse olivat niitä, jotka olivat alistaneet vankinsa niin epäinhimilliseen kohteluun: ”Jos he eivät jo olisi olleet niin syyllisiä, he eivät varmasti olisi pystyneet unohtamaan sitä; koska he olivat syyllisiä, heidän oli unohdettava”. Oli pahempia asioita unohdettavana, ja tämä oli ainoa tapa unohtaa ne (mts. 260). Keskiluokkainen heteroperheenisä lähtee innolla tukemaan homoseksuaalien establishmentia ja ideologiaa, koska se auttaa häntä unohtamaan oman syntisyytensä. Syväomatuntonsa tasolla hän ei voi olla tietämättä, että homoseksuaalinen elämäntapa (ja sen tukeminen) on väärin sen enempää kuin olla tietämättä, että vieraiden naisten himoitseminen on väärin.

Väärä myötätunto ja jaettu rikoskumppanuus selittävät osaltaan sitä kiihkeyttä, millä tavalliset heterotkin puolustavat ”tasa-arvon” asiaa. Unohdettavana on oma syyllisyys, ja toisen syyllisyyden kiistäminen ja unohtaminen auttaa tässä projektissa. On kuitenkin edelleen kysyttävä, miksi varsinaiset homoaktivistit ovat niin kiihkeitä. Miksi he eivät tyydy siihen, että heitä suvaitaan – miksi koko maailman on muututtava heidän mielensä mukaiseksi? Nykykeskustelun valossa tämä lienee aivan ilmeistä. Mediassa vallitseva ideologia ei näytä sallivan minkäänlaista vastakkaisen näkökulman olemassaoloa: se ei yksinkertaisesti kykene olemaan muodostamatta väkivaltaisia vastakkainasetteluja, joita kaikkia yhdistää vastapuolen näkeminen tasa-arvon ja rakkauden fundamentalistisena, ihmisvihamielisenä vastustajana. Pelkkä konservativismin olemassaolo tuntuu ärsyttävän siinä määrin, että on kysyttävä, perustuuko tämänkaltainen ärtymys siihen, että on olemassa jotain, joka muistuttaa jostain, mikä tahdottaisiin mahdollisimman tehokkaasti unohtaa.

Tällaiset ideologiat eivät voi tyytyä siihen, että niitä ainoastaan suvaitaan, koska ongelma on syvemmällä eikä lainkaan liity tasa-arvoon (joka on pelkkä keppihevonen). Kristillinen ajattelu tarjoaa vastaukseksi sovinnon tarvetta. Budziszewski puhuu omantunnon Raivottarista, jotka leppymättöminä vainoavat niitä, jotka eivät anna itsensä tulla sovitetuiksi (so. tunnusta syntisyyttään). Yksi tapa pyrkiä ehkäisemään Raivotarten aiheuttamat krooniset oireet on kulttuurin ja ihmiselämän muodon muuttaminen ”uuden moraalin” mukaiseksi. Raivotarten aiheuttamat oireet eivät – tämä lisättäköön – ole läheskään aina tunnetason asioita. Jonathan Littellin kirja Hyväntahtoiset kertoo natsiupseerista, joka ei koe minkäänlaista syyllisyyttä tekemisistään, mutta jota piinaa selvä krooninen syyllisyysoire (ruoan toistuva ylenantaminen melkein heti aterian jälkeen). Kunhan maailma saadaan muutetuksi, mikään ympärillämme ei enää muistuta meitä syntisyydestämme – eihän? Ja se mikä ei näy, ei eksistoi.

Näin yhteiskunnan on tehtävä sovinto homoseksuaalista elämäntapaa markkinoivan ideologian kanssa. Nämä liikkeet

eivät voi tyytyä siihen, että niitä suvaitaan, vaan niiden täytyy levittää propagandaa, hankkia kannattajia ja käännyttää. He eivät kärsi seksuaalisesta puutteesta, sillä kumppaneita on helppo löytää. He kärsivät sosiaalisesta puutteesta, koska heidät on erotettu jokapäiväisen elämän siteistä. He haluavat kuulua; he haluavat kuulua sellaisina kuin ovat. Vain yksi ratkaisu on mahdollinen. Yhteiskunnan täytyy tehdä sovinto heidän kanssaan. Ihmiselämän muoto täytyy muuttaa. Kaikki normaalin seksuaalisuuden oletukset täytyy hajottaa: avioliitto, perhe, viattomuus, puhtaus, lapsuus – kaikki täytyy kyseenalaistaa, vaikka se merkitsisi sitä, että he saisivat koko maailman vastaansa. (Budziszewski 2011: 215.)


Lopuksi

Tartuin tähän aiheeseen pitkälti kenties siitä syystä, että sitä on minulta erikseen toivottu. Esitykseni jää väistämättä pinnalliseksi, eikä siitä ole miksikään apologiaksi. Olen kuitenkin pyrkinyt hahmottelemaan jonkinlaista selittävää kehystä sille ilmeiselle propagandistiselle kiihkeydelle ja kristinuskoon kohdistuvalle antagonismille, joka useissa kristityissä aiheuttaa voimattomuuden ja ahdistuksen tuntemuksia.

Lopuksi tarjoan tähän vielä girardilaisen näkökulman – tosin pelkkänä tynkänä –, joka myös on noussut esiin joissakin keskusteluissa ystävieni parissa.       Kristinuskon ansiota on, että kykenemme hyvin herkästi tunnistamaan uhrauksellista ja syntipukittavaa ajattelua keskuudessamme. Tunnistamme uhrin ja uhraamisen, kykenemme kritisoimaan uhrauksellisia valtarakenteita ja niin edelleen. Tämä on seurausta kristinuskosta, kuten Girard on vakuuttavasti kyennyt osoittamaan. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

Aivan kuten evankeliumi, myös uhrikriittisyys voi pervertoitua omaksi antiteesikseen aikojen kuluessa. Nykyajan homoaktivismi on tästä tapausesimerkki. Uhrikriittisenä ajatteluna se tunnistaa uhrin – seksuaaliset vähemmistöt –, mutta vain valikoivasti: uhrin tunnistaminen perustuu mielivaltaan ja uhrin luonteeseen. Paras on sellainen uhri, jonka tunnistaminen antaa syyn syntipukittamiselle, ihmiskunnan jakamiselle meihin ja muihin: uhri, jonka avulla voimme syyllistää toisia ja tuntea moraalista ylemmyyttä. Huomaamme myös heti, ettei tämä ongelma vaivaa vain homoaktivisteja, vaan myös ”kasvavaan moraaliseen turmelukseen” reagoivia kristittyjä. Emme ole vähemmän syntisiä kuin he: mitään meitä ja muita ei tässä suhteessa ole. Kuitenkin saatamme helposti sortua luokittelemaan homoseksualismin joksikin, mikä Jumalan(kin) edessä on pahempaa kuin esimerkiksi itseä onnitteleva ylpeys omasta oikeassa olemisesta. Emme välittäisi muistaa, että lakia yhdessä kohdin rikkova on syypää kaikkeen muuhunkin. Kristinusko ei erottele toisistaan edes ”tietoisia” ja ”tiedostamattomia” syntejä – toisin kuin moni kristitty tekee. Kaikki synnit ovat Jumalan edessä tuomittavia, eikä lieventäviä asianhaaroja ole. Siksi sovituksen tarve on absoluuttinen.

En ole tässä esityksessä niinkään pyrkinyt argumentoimaan sukupuolineutraalia ideologiaa vastaan kuin selittämään joitakin sen hämmentäviä piirteitä, jotka ideologian ulkopuolisille ovat usein todiste sen kannattajien käsittämättömästä kyvyttömyydestä tunnistaa suvaitsemattomuuden kuolemansyntiä omassa ajattelussaan ja retoriikassaan. Homoaktivismin antagonismi ja syntipukittava logiikka ovat niin ilmeisiä, etteivät ne kaipaa perusteluja. Argumentit ”tasa-arvoisen” avioliittolain puolesta ovat nekin hämmästyttävän heikkoja. Lakialoitteen hyväksymisestä seuraava tunnepitoinen retoriikka ja reaktiot näyttävät todentavan paitsi väärän myötätunnon motivoivan voiman myös sen yhteyden tasa-arvon periaatteen vääristellyn muodon ja moraalilain välisen keinotekoisen vastakkainasettelun.




maanantai 17. marraskuuta 2014

Interstellar: ajan tilallisuus ja rakkauden rajattomuus



Ei paljon, mutta vähän erilainen elokuva-arvostelu

Christopher Nolanin uusi tieteiselokuva Interstellar on sen verran kiinnostava tapaus, että pitihän se käydä katsomassa. Siitäkin huolimatta, että Nolanin paatoksellisen humanismin leimaama kiistaton tekosyvällisyys on Yön ritareiden ja Inceptionin myötä käynyt melko ilmeiseksi. Mutta eipä Nolania eksistentiaalisen pohdinnan vuoksi katsellakaan. Oma motiivini katsomiselle oli alhaisempi. Arvelin saavani kokea täysipainoisen ja tunnelmaa tihkuvan viihde-elämyksen. Tämä kävi toteen.

Interstellarin ideologista corpusta määrittelee pitkälle viety evolutionaarinen kehitysoptimismi, joka tiivistyy päähenkilöiden antroposentrisessä ja naturalistiseen evoluutioajatteluun nähden paradoksaalisessa uskossa rakkauden kykyyn ylittää ajan ja paikan rajat. Toisaalta elokuvan idea nojaa luonnontieteellisessä mielessä, ainakin jossain määrin, leikittelyyn suhteellisuusteorian minkowskilaisella tulkinnalla ja sen mahdollistamilla aikaparadokseilla. Tämä tulkinta edellyttää niin sanotun ajan B-teorian, jossa aika-avaruuden neliulotteinen fysikaalinen mallinnus ymmärretään realistiseksi pikemmin kuin reduktiiviseksi. Näin aika ikään kuin tilallistuu. Minkowskilainen tulkinta kiistää lisäksi – toisin kuin lorentzilainen, joka muuten tällä haavaa tuntuu saaneen empiiristä tukea puolelleen – absoluuttisen viitekehyksen (absolute reference frame) olemassaolon. Samoin kielletään kolmiulotteisten fysikaalisten objektien enduraatio ajassa. Tilalle tulevat neliulotteiset, ”ajattomasti” aika-avaruudessa olemassaolevat objektit (4-dimensional objects existing tenselessly in spacetime).

Tämä kaikki osuu ainakin prima facie yksiin Nolanin visioiman maailman kanssa, paitsi että Nolan tuo mukaan vielä viidennen ulottuvuuden ja siten kvanttifysiikan. Elokuvan kehitysoptimismi ja evoluutioideologia huipentuvat näkemyksessä ihmisestä jonkinlaisena viidennen ulottuvuuden olentona, joka kykenee representoimaan itseään ajallis-tilallisesti eli kolmessa normaaliulottuvuudessa. Nolanin tuttu tekosyvällinen ote ilmenee naiivilta haiskahtavassa tavassa yhdistellä kvanttimetaforia valistukselliseen romanttiseen humanismiin. Ajan B-teorian valossa ymmärretty suhteellisuusteoria, jonka implisiittinen tulkinta on ajateltava minkowskilaiseksi (ottaen huomioon Minkowskin asema suhteellisuusteorian oppikirjatulkintana) yhdistettynä kvanttifysiikan loputtomaan metaforiseen runsaudensarveen ja kohtalaisen pinnalliseen ”elämän jatkamisen” ideologiaan tuottaa fantastisen viihde-elämyksen nimeltä Interstellar.

Interstellarin voikin määritellä tieteisfantasiaksi. Tieteellinen puoli tulee suhteellisuusteoriasta ja kvanttifysiikasta, fantastinen puoli kehitysoptimistisesta humanismista. Elokuvaa voinee lämpimästi suositella paitsi degeneroituneille nörteille myös niille sofistikoituneille tieteisfantasian ystäville, jotka eivät allergisoidu liiaksi Nolanin paatokselle. Jos tämän ajattelee elokuva-arviona, sanoisin, että kyseessä on kehno taideteos, mikä olisi kuitenkin epäreilua, koska tuskinpa Interstellar on niinkään taideteos kuin viihdespektaakkeli (ja kyllä: toisinaan nämä ovat eksklusiivisia kategorioita).

Pidinkö elokuvasta? Samalla tavalla kuin rockmusiikista. Sen piti antaa vietellä itsensä, koska se on αλογον, kuten rockmusiikkikin: ilman artikuloitua puhetta tai järkeä. Kuka nyt ei sellaisesta pitäisi.

4/5, jopa 5/5

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kristuksen ruumiin moraalisesta suoraselkäisyydestä



Helluntaitradition ideologiaa: pyhien yhteys (toisiinsa)

Olen kasvanut sellaisessa kristillisessä traditiossa, joka on aina korostanut maailmasta erottuvan elämäntavan tärkeyttä. Seurakuntatasollakin on kollektiivisesti pyritty tekemään vastaavanlaista pesäeroa maailmaan, ja tämä on eräässä mielessä helluntailaisuuden eettistä ydintä. Synti ymmärretään korostuneen tekokeskeisesti – jos omassa elämässä on syntiä, siitä on oikeiden valintojen tekemisen ja Pyhän Hengen avustuksella hankkiuduttava eroon. Jatkuvasti samoihin julkisynteihin sortuva ihminen nähdään helposti ongelmatapauksena, joka ei edes halua muuttua. Tie muutokseen on näet helluntailaiselle tyypillisen ajattelun mukaan avoin kaikille niille kristityille, jotka sitä todella sydämestään haluavat. Ratkaisukeskeisenä kristillisyytenä helluntailaisuus pyrkii tendenssinomaisesti palauttamaan toistuvan synninteon vapaan tahdonvalinnan alueelle.

Tämä tekosyntiä ja erityisesti julkista tekosyntiä etusijaistava käytännön teologia näkyy erityisen selkeästi monien ”perinteikkäitten” helluntaiseurakuntien kastamisen ja jäseneksi liittämisen käytännöissä. Seurakunnan jäseneksi ei kasteta tai liitetä ketään avoliitossa elävää, eikä välttämättä sellaistakaan, jolla tiedetään olevan päihdeongelmia ja vakavia näkyviä riippuvuuksia. Tätä perustellaan eettisesti ja moraalisesti: seurakunnan on kyettävä ottamaan ”selkeä kanta” ja näytettävä maailmalle moraalista esimerkkiä (niinhän Jeesuskin teki?). Ei sovi antaa (omille tai ulospäin) vaikutelmaa, että rohkaistaan elämään synnissä. Yksinkertaisen ja tehokkaan vastakkainasettelun keinoin annetaan ymmärtää, että kastaminen ja paikallisseurakuntaan liittäminen olisi tässä tapauksessa selvää maailmallisuutta. Siis sitä samaa, joka väittää heteronormatiivista avioliittomallia epätasa-arvoiseksi ja harrastaa näkyvää propagandistista homo-establishmentia. Ilmeisestä moraalisesta ambivalenssistaan huolimatta tämä kahtiajako puree, ja riittävän ”fundamentalistisissa” ympyröissä sen vastustajat on helppo sulkea keskustelun ulkopuolelle. Etenkin helluntaitraditiossa näin käy helposti, sillä kriittisen julkisen keskustelun suhteen ollaan vasta haparoivassa alussa.

Käytännön tasolla uskotaan, että seurakunnan ulkopuolelle eli maailmaan välittyvä viesti on tällaisessa tapauksessa kirkasotsaista todistusta Kristuksen ruumiin moraalisesta suoraselkäisyydestä, ”rohkeudesta selkeän eettisen kannan muodostamiseen”. Se, että maailma tästä provosoituu, on ainoastaan lisätodiste Kristuksen omille siitä, että toiminta on oikeaa: sanoohan jo Raamattukin, että kristityn osana on maailman pilkka. Taustalla on lisäksi yksinkertainen ideologinen kuvitelma moraalisen esimerkin voimasta johdattaa syntisiä ihmisiä Herran luo.

Tosiasiallisesti ulospäin eli maailmaan näkyvä viesti on moraalisen sijaan kaksinaismoralistinen: syntinen kelpaa kyllä Jumalalle, mutta seurakunnalle hän kelpaa vasta erillisen parannuksenteon suoritettuaan, toisin sanoen muututtuaan hitusen enemmän ”Kristuksen kuvan kaltaiseksi”. Sama ambivalenssi näyttäytyy siinäkin, että yhtäältä kaste ja paikallisseurakuntaan kuuluminen liittyvät vahvasti uskovan ”varustukseen” ja ne ymmärretään uskossa kasvamisen ja vahvistumisen kannalta olennaisiksi asioiksi. Kuitenkin nämä varustukset evätään niitä jopa eniten tarvitsevilta – ja perusteluina eväämiselle käytetään juuri niitä heikkouksia, joiden voittamiseen varustus voisi ko. teologian mukaan antaa välineitä. Syntiä vastaan taisteleva jätetään siten ”hengelliselle taistelutantereelle” ilman haarniskaa, koska hän ei kykene taisteluun ilman haarniskaa. Logiikka ontuu, ja on hankala nähdä, mitä tekemistä tällä on moraalisen esimerkin kanssa.

Väitteeni onkin, ettei eväämisen funktio ole niinkään moraalisessa esimerkissä ulospäin, vaan päinvastoin sisäänpäin suuntautuvassa ideologisessa rakentamisessa, jonka pyrkimyksenä on turvata sosiaalisen järjestelmän harmonia ja pysyvyys. Ainoa keino tähän on toiset ja toiseuden ulos sulkeva väkivalta. Tällöin järjestelmä kätkee väkivallan havainnon nollatason alapuolelle, koska väkivalta on koko järjestelmän perusta. Helluntai-identiteetti muodostuu olennaisesti ”meidän” ja maailman välisille vastakkainasetteluille, mikä tulee erityisen oireellisella tavalla ilmi vaikkapa ”henkikasteen” funktioissa ja mekaniikassa. Järjestelmän sisällä oleville ideologia vakuuttaa, että ulkopuolelle sulkeminen tapahtuu moraalisen välttämättömyyden vuoksi. Seurakunnan tehtävänä on näyttää esimerkkiä Jeesuksen ryhdikkäästä seuraamisesta, eikä syntisen elämäntavan siunaaminen tule kysymykseen.

Kursivoitu teksti on sen ideologisen fantasian sisältö, joka osaltaan diskursiivisesti kannattelee ulossulkemiseen perustuvaa sosiaalista järjestelmää eli tässä tapauksessa hypoteettista ja ”perinteikästä” helluntailaista paikallisseurakuntaa. Moraaliselta lailta lainattu pääoma ja voima ovat periaatteessa ainoa mahdollinen vaihtoehto perustavan väkivallan oikeuttamiseksi ja unohtamiseksi. Seurakunta tunnistaa ulossulkemisen eräänlaisena pintatason ”juridisena” operaationa ja justifioi sen eettis-moraalisena välttämättömyytenä muodostamalla mielivaltaisen ja keinotekoisen, mutta tehokkaan ideologisen vastakkainasettelun. Julkisyntisen kastaminen ja jäseneksi liittäminen olisi kalteva pinta luopumuksen tiellä, eikä sen päässä odottaisi muu kuin liberalisoituminen homoliittoineen kaikkineen.

Tällaisen ideologisen fantasian ja vastakkainasettelun tehtävänä on korostaa omien ja muiden keskinäistä ja suorastaan olemuksellista eroa, tässä tapauksessa seurakunnan ja maailman välistä eroa. Fantasia turvaa sosiaalisen järjestelmän sisäisen yhtenäisyyden ja jatkuvuuden. Seurakunnallinen identiteetti perustuu pyhien ja maailmallisten polarisaatiolle tai vähintäänkin tämä polarisaatio konstituoi seurakunnallista identiteettiä. Siksi on välttämätöntä unohtaa, että koko touhun perustana on ”liian” syntiset leirin ulkopuolelle sysäävä väkivalta.

Siten monet ”perinteikkäät” helluntaiseurakunnat ovat valmiita turvautumaan melko paradoksaalisiinkin muotoiluihin ja ajattelutapoihin eksklusiivisen näkemyksensä säilyttääkseen. Perimmäisessä mielessä kysymys on tietenkin juuri siitä, mikä ideologian keinoin projisoidaan oman yhteisön ulkopuolelle: yhteisöön saavat kuulua vain ne, joiden synnit eivät ole niin näkyviä, että maailma voisi pyhien yhteisöstä tunnistaa omat saastaiset kasvonsa. Maailman kasvoissa ei seurakunta puolestaan tahdo nähdä veljen, vaan ainoastaan hirviön, kasvot.


Jeesuksen ideologiaa: syntisten yhteys (Jeesukseen)

Yllä suoritettu kärjekäs esitys johtaa meidät nyt pohtimaan asiaa eksegetiikan ja Jumalan sanan valossa. Mitä Jeesus mahtaisi ajatella tavasta, jolla hänen ruumiinsa toteuttaa hänen esimerkkiään maailmassa? Ja mikä olikaan Jeesuksen esimerkki? Mielestäni erinomainen vihje vastausta ajatellen tarjoutuu, kun sukellamme Mestarimme lihassaolon päiviin toisen temppelin juutalaisuuteen ja erityisesti ajan pöytätoveruuden eli kommensalismin käytännön etiikkaan.

Modernille raamatunlukijalle ei juutalaisen yhteisön pöytätoveruusajattelu tietystikään noin vain avaudu. Lukiessamme evankeliumeista, kuinka Jeesus söi julkisyntisten kanssa, tapaamme ohittaa jakeet pysähtymättä niihin sen tarkemmin. Ehkä mietimme, että saattaisi olla hyvä pyytää ”Arskaa” ja ”Peraa” joskus Mäkkäriin noin niin kuin syntisiin kohdistuvan välittämisen osoittamisen mielessä. Jeesuksen toiminnan pahennusta herättävä radikaalius jää tavoittamatta; pikemminkin saatamme vanhan koulun Paavali-tutkimuksen tapaan hämmästellä muinaisten fariseusten pikkusieluisuutta.

Mutta niin uudempi Paavali- kuin Jeesus-tutkimuskin, judaistiikasta puhumattakaan, on jo opettanut meille, etteivät fariseukset olleet mitään pikkusieluisia legalisteja, vaan aikansa ”tosiuskovia”, niitä joita nykyään kutsuisimme nimityksellä ”antautuvat kristityt”. Miksi he sitten niin pahastuivat Jeesuksen harjoittamasta ateriayhteydestä? Asiaa voi koettaa hahmotella analogian keinoin. Etenkin helluntaitraditiossa kasvaneelle seuraava esimerkki voi olla valaiseva.

Kuvitelkaamme hypoteettisen ja ”perinteikkään” helluntaiseurakuntamme johtava pastori P, joka hetikohta virkaansa astuttuaan tavataan innokkaasti istumasta iltaa paikallisen homobaarin kantasakin seurasta. Eikä siinä kaikki. Paitsi että P selvästi viihtyy pahamaineisessa seurassa laveita ja leveitä jutustellen, hän ei selvästikään sylje lasiin, vaan ottaa yhden ja hyväksyy toisenkin tarjotun. Kas vain, nuo homothan pitävät häntä yhtenä heistä! Mikään herra P:n käytöksessä ei tällä kohtaa osoita, että hän ei hyväksyisi heidän elämäntapaansa – koska hän on ihan täyttä kaveria eikä tosiaan taida edes kysellä miten on taivasasioiden laita.

Helluntaitraditiossa tällainen käytös oikeuttaisi monessa tapauksessa pastorin tehtävästä erottamiseen – ainakaan ilman välikysymystä ei selvittäisi, ja seurakuntalaisten luottamus taitaisi olla koetuksella. Moinen käytös herättäisi vähintäänkin pahennusta omien keskuudessa ja juuri siitä syystä, että se näyttäisi olevan jotain, mikä menee liian pitkälle: veljeilyä maailman kanssa, ”oman eettisen kannan” relativoimista ja suoranaista kaksoiselämää. Syntistä pitää rakastaa, mutta syntiä ei, ja jos käytös viittaa tämän olennaisen eron katoamiseen, on vakavasti pohdittava, onko veljellä jo toinen jalka maailmassa. Synnin ja syntisen rakastamisen erottelun on siis toimittava myös ideologisena identiteettiviestinä muille herran omille: jos kuulut meihin, rakastat syntisiä mutta vain sillä tavalla, ettei se näytä synnin rakastamiselta.

Jeesuksen päivinä ateriayhteys merkitsi toisen hyväksymistä, ystävyyttä ja kumppanuutta sekä myös toisen arvonäkökantojen jakamista. Aterialle asetuttiin vain sellaisen kanssa, jonka ”arvot” saattoi itsekin allekirjoittaa. Keskenään aterioivat ainoastaan ne, jotka luottivat toisiinsa esimerkiksi siinä, että tietyistä ateriatarvikkeista oli maksettu sovitut kymmenykset ja että rituaalisia puhtaussäädöksiä – jotka määrittelivät juutalaisen koko arkielämän tavalla, jota on hankala ymmärtää – noudatettiin. Jeesuksen kommensalistinen välinpitämättömyys sai hänet leimautumaan seuransa kaltaiseksi; toisaalta se viestitti hämmentävällä tavalla, ettei arvossa pidettyjen jokapäiväisten säädösten noudattamisella ollut mitään merkitystä. Tom Holménin mukaan Jeesuksen toiminnan herättämän pahennuksen vertailukohtaa nykypäivään on hankala löytää: vastaavanlaisia tunteita voisi ehkä herättää pedofiilien ja sarjamurhaajien hyväksyminen ja tukeminen.

Tämä suppea eksegeettinen sukellus kertoo joka tapauksessa ainakin sen, ettei Jeesuksen toiminnan ensisijainen tarkoitus ollut moraalisen esimerkin ja eettisen kannan todisteleminen. Se ei myöskään voi olla Kristuksen seurakunnan tarkoitus. Pikemminkin vaikuttaa päinvastaiselta: ehkä seurakunnan olisikin leimautumisesta välittämättä mentävä maailmaan ja luotettava siihen, että evankeliumi pitää itse huolen itsestään. Ja niistä, jotka siihen uskovat.