torstai 19. tammikuuta 2017

Välitilinpäätöksiä


1
Hukassa olemisesta

Kun on kuulunut tiettyyn ”laumaan” niinkin kauan kuin minä olen, lienee pakko hyväksyä sen pitkälle nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ulottuvat heijastusvaikutukset. Erosin paikallisseurakunnastani vuonna 2015, mutta siinä vaiheessa vieraantuminen oli jo pitkällä. Väkivaltaisimmat pesäeron tekemiset sijoittunevat viimeksi kuluneeseen 3-5 vuoteen, ja pesäerojen luonne oli epäilemättä identiteettipoliittinen. Tällä hetkellä koen eleleväni ”seestyneempää” vaihetta, jossa korostuu pyrkimys saavuttaa positiivinen ymmärrys ”laumaan” kuulumisen eduista ja haitoista sekä ennen kaikkea ymmärrys helluntaiyhteisön tarjoamasta symbolisesta, identiteettiä tukevasta ja sitä määrittelevästä auktoriteetista nyt, kun on ajautunut tietyn ”ulkokehänkin” ulkopuolelle ja siten lähemmäs kulttuurista valtavirtaa, jolle piirteellistä on symbolisen auktoriteetin katoaminen ja sen uudelleenlöytyminen mediasta.

Ihmisellä ei ole identiteettiä ilman viiteyhteisöä, merkittävää Toista. Pesäeron akuuttivaihetta määritteli minulla luterilaisuus teologisena ”Arkhimedeen pisteenä” ja identiteetin ankkuripaikkana; sittemmin tämä positio laajeni tai siirtyili korostuneemmin ”intellektuellin” ja ”sivistyneistön” (tms.) suuntaan. Tässä lienee syytä olla vähättelemättä luterilaisen paikallisyhteisön ”kasvottomuutta” ja sen ilmeistä kyvyttömyyttä tyydyttävän symbolisen auktoriteetin tarjoamiseen. (Luterilainen Jumala voi toki periaatteessa tarjota ankkurin, mutta nähdäkseni vain sikäli kuin yksilön uskontodellisuus säilyttää riittävän positiivisen ja tietoteoreettisen profiilinsa. Jos käy kuten minulla, ei kadota niinkään uskoaan kuin sen kyvyn toimia identifikaation mahdollistavana linkkinä positiiviseen Jumala-entiteettiin.) ”Intellektuellina” oleminen ei tietenkään tarkoita symbolisen auktoriteetin eli lacanilaisittain S1-signifioijan – joka on välttämätön subjektin muodostumisen mahdollistava sosiaalinen sidos – kategorista kiistämistä, vaan kuulumista sellaiseen yhteisöön, jolla on oma, jos kohta usein problemaattinen ja haarautuva, auktoriaalinen profiilinsa.

Helluntailaisuuden piirissä luterilaisuutta kritisoidaan paljon sen impotenssista, ja vaikka kritiikki on usein hätäistä ja epäasiallista, se ei ole kokonaan virheellistä. Minusta on selvää, että toisin kuin ”fundamentalistisempi” helluntailaisuus, luterilaisuus ei laajassa mielessä osoita yksilölle selkeää symbolista auktoriteettia. (Jätän tässä huomiotta kansankirkon sisäiset herätysliikkeet, jotka – ainakin niistä eristäytyneimmät – epäilemättä luovat diskurssin, jossa symbolinen auktoriteetti asettuu.) Tämän aiheuttaa nähdäkseni paitsi moninainen historiallinen kehitys, myös (ja ehkä ennen kaikkea) klassisen luterilaisuuden paradoksaalinen jumalakuva, jota luonnehtii vastakohtien ykseys. Jo Luther kiistää eksplisiittisesti sellaisen teologian, joka etsii Jumalaa majesteettina ja siten symbolisena Isä-auktoriteettina. Sen sijaan meille tarjotaan synnit kostavaan/rakastavaan Isään epäsuorasti viittaavaa orja-Kristusta, joka turvallisen identifikaation sijaan tarjoaa pikemmin traumaattista vapautta. Hyvä niin.

Vapaiden suuntien diskurssi, jossa etenkin nykyään korostetaan Kristuksen ja Isän majesteettiutta, yhteisön ja maailman vastakkainasettelua ja yksilön kuuliaisuusvaadetta, tarjoaa selvästi ”yleisluterilaisuutta” radikaalimman sitoutumisen mahdollisuuden symboliseen auktoriteettiin. Juuri tämän auktoriteetin puute nykyisessä elämänvaiheessani aiheuttaa epäilemättä ambivalentin kokemuksen, jota välillä olen kuvaillut itselleni ”spiritualiteetin etsinnäksi”. Ruohonjuuritason diskurssilla ilmaistuna: en enää tiedä, kuinka toteutua kristittynä (paitsi affirmoimalla ideologisen sitoutumisen esim. Tunnustuskirjoihin, mutta miten tämä voisi tyydyttää ketään?). Tämä ei ole pelkästään negatiivista, koska koen ”etsintäni” myös tietynlaisen (jos kohta traumaattisen) vapauden ilmenemiseksi.

Käytännön tasolla tämä ”hukassa oleminen” voi ilmetä vaikkapa teologisena kysymyksenä siitä, miksi vaivautua, jos Jumala ei Kristuksen totaalisen ja tyhjentävän työn jälkeen vaadi ihmiseltä mitään. Jumala ei tarvitse meitä mihinkään, ja olemme valintojen suhteen omillamme: Isä ei toimi tekojemme takuumiehenä. Juuri tämä on traumaattista ison Toisen puuttumista tai puutetta isossa Toisessa: emmekö tosiaan kykene tulemaan hänen halunsa otollisiksi kohteiksi? Jos Jumalalla ei ole salattua ja erityistä tahtoa ”minun elämässäni”, mitä kristittynä oleminen voi valintojen ja tekojen tasolla tarkoittaa?

Yksi mielestäni aivan kelvollinen vastausvaihtoehto näyttäisi minusta olevan girardilainen eetos toteuttaa positiivis-mimeettistä Kristuksen seuraamista ihmisten välisissä suhteissa. Toisin sanoen (ja yksinkertaistaen) koettaa elää elämää, joka pyrkii mahdollisuuksien mukaan välttämään toisen uhraamista ja väkivaltaista ulossulkemista sekä tiedostamaan halun jäljittelevän eli mimeettisen luonteen ja edelleen toimimaan tämän tietoisuuden mukaisesti halun ekonomiassa.

Tämän lähestymistavan vahvuus on siinä, ettei se implikoi kuuliaisuuden uhria vaativaa Isä-Jumalaa, vaan ymmärtää Kristuksen positiivisena mimeettisenä seurattavana, jonka voima ei perustu niinkään auktoriteettiin kuin ”karismaan”. Siten se vaikuttaisi olevan monessakin mielessä sopiva kriittiselle intellektuaaliselle orientaatiolle, joka syystäkin vierastaa universalisoivaa, representationaalista ja auktoriaalis-uhrauksellista etiikkaa. Kristityn ei siis tarvitse kysellä Jumalan erityistä ja salattua tahtoa elämässään (minne mennä, mitä tehdä), mutta hän voi silti identifioida kristillisen elämän eetoksen. Girardin tutkimukset osoittavat kiistattomasti kristinuskon ainutlaatuisen luonteen ja roolin suhteessa uhrikriittiseen tietoisuuteen ja sen kehittymiseen. Näin voidaan suorittaa tarpeellinen distinktio, joka mahdollistaa puheen ”kristillisestä” etiikasta tai elämäntavasta.

Elävän muistikuvan säilyttäminen menneisyyden spiritualiteetista ja uskonharjoituksesta muutenkin omaksuu tässä suhteessa roolin esimerkkinä virheellisestä toiminnan mallista. Virheellisestä siksi, että legitimoidessaan itsensä viime kädessä Isän nimeen vetoamalla ja kätkemällä näin oman lähtökohtansa satunnaisuuden ja poliittisuuden se kieltää kategorisesti laaja-alaisen eettisen dialogin mahdollisuuden ”omiensa” piirissä. Tämän sain tietysti huomata aikoinaan kivuliaastikin: käytännössä vain ”plusmerkkinen” eli yhteisön identiteettiä rakentava kritiikki (joka ei toisin sanoen ole, käsitteen ajatteluun velvoittavassa mielessä, kritiikkiä ollenkaan) oli sallittavaa.

Toisaalta muistikuvan elävänä säilyttäminen tarkoittaa minulla tietynlaisen suhteen Toiseen jatkuvuuden turvaamista. Helluntailaisuus on arvoituksellinen dialogi- ja kiistakumppani, paradoksaalista ”tuttua toiseutta”, jonka kokemuspiiri on minulle monella tapaa ambivalentti. Yhtäällä ovat vastenmieliset valtapoliittiset kuviot porvarillisine ”Pyhä Henki”- ja siunausfiksaatioineen, toisaalla fiksut ja eettisesti tiedostavat yksilöt, jotka kaiken tämän jälkeenkin päätyvät jäämään yhteisönsä osaksi (minun voimatta arvostella heitä siitä).


2
Ajattelijan muukalaisuudesta

Yksinkertaisesti ilmaisten kokemustani arkipäivän kristillisyydestä leimaavat tällä hetkellä monenlaiset hankalasti haltuunotettavat epäilykset. Asetelma on toisin sanoen komplisoitunut. Ennen niin jokapäiväinen ”Jumalan tahdon etsiminen” on muuttunut räpiköiväksi epävarmuuden seuraamiseksi. Voimakas yhteisöllisyys ja me-henki paitsi kiehtoo, myös vieraannuttaa. En halua identifioitua ”uskovaiseksi” sosiaalisissa tilanteissa ilman perustavanlaatuisia ja alustavia käsitteiden määrittelyjä. Ateismia pidän kristinuskon keskeisenä luomuksena, sen oman rakenteellisen antagonismin ilmentymänä, joka on teologis-dogmaattisesti artikuloitu luterilaisessakin näkemyksessä kristitystä armahdettuna syntisenä ihmisen olemuksen säilyessä muuttumattomana ja siten jumalattomana.

Kristinusko ja kristittynä oleminen ei siten tarkoita minulle etupäässä jotain tietoteoreettisesti ja metafyysisesti lukkoonlyötyä kannanottoa, vaikka sellaisetkin kuuluvat asiaan tietyissä sosiaalisissa konventioissa ja rituaaleissa. Kuten aiemminkin on tullut ilmi, suhteeni esimerkiksi anglosaksiseen kristilliseen teismiin ja apologetiikkaan on tästä syystä varsin varauksellinen. Väistämätön seuraus tästä kaikesta näyttää olevan ”muukalaisuuden” kokemus siinäkin yhteisössä, josta muutama vuosi sitten olen löytänyt teologisen kodin. Tietyllä tapaa on kysymys siirtymästä ”ulkohelluntailaisesta” ”ulkoluterilaiseksi”.

Muukalaisuuden kokemusta vahvistaa edelleen kokemus taiteilijankutsumuksesta jonakin, missä sisäisten välttämättömyyksiensä ja oireidensa vuoksi ajautuu jatkuvasti jonkinlaiseen nietzscheläis-herooiseen herjaamiseen ja tilitykseen, koston, kaunan ja halun syvyyksien iänikuiseen luotaamiseen, kuvitelmaan oireensa (taiteen, kirjoittamisen) ylevöittävästä osallisuudesta jossain etiikan ja moraalin tuolla puolen. Tämä tendenssi on aina ollut minulla vallitseva, mitä kirjoittamiseen tulee. Helluntaiaikoinakaan en kyennyt tai halunnut tehdä taidetta, jota oma viiteryhmä voisi levollisen itsetunnistuksen kautta kutsua kristilliseksi. Olla taiteilija ja kirjailija on yhtä kuin olla ihminen, jonka kaunaisuuden, perversioiden ja muiden oireiden toteutumisen muodot eroavat valtavirrasta lähinnä sofistikoituneisuudeltaan ja satunnaisilta kulttuurisilta implikaatioiltaan. Joka muuta väittää, on tekopyhä valehtelija. Hyvää kirjailija-ainesta siis.

Mutta entäpä sitten C.S. Lewis? Kierkegaard? Dostojevski? Tolstoi? Girard? Kaikki nämä kristityiksi identifioituvat intellektuellit ja taiteilijat, joiden työssä on kiistatonta ajattelun kirkkautta ja filosofista suuruutta? Helppo vastaus kuuluisi: ”Mutta luepa hitto vie vaikka joku Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, Kierkegaardin pseudonyymien polemiikeista nyt puhumattakaan!” Näille neroille kristillisyys taiteen tai ajattelun muotona tarkoittaa alituista ja pakkomielteistä paluuta ihmisyyden karkeisiin antagonismeihin. Eikä tässä vastauksessa oikeastaan mitään vikaa olekaan. Olkoonkin, että se edellyttää kirjailijoiden jakoa suuriin moralisteihin (Lewis, Tolstoi) ja – miten sen nyt sitten sanoisi? – noihin jo mainittuihin ”amoralisteihin”… Pitää vain ”valita leirinsä”, äh ja vielä kerran äh, tai kuten Aarne Ankka sen sanoisi: ”Oman ulosteensa hajussa sitä alkaa miettiä kuka oikeastaan on…”

Janne Kurki artikuloi mukavasti ajattelijalle tyypillistä muukalaisuutta luonnehtimalla ajattelijaa ihmiseksi, joka on määritelmän mukaan eri mieltä. Ihminen, joka ei välitä ajatella, ajautuu loppujen lopuksi pelkkiin mielipiteisiin. Ja mitä on mielipide? Pelkkää roskaa, loinen, joka lainaa identiteettinsä ajattelulta. Monen ystäväni kanssa käydyn keskustelun tiimoilta voi muuten todeta ainakin kaksi asiaa: 1) kriittiseen ajatteluun eli ajatteluun jää koukkuun ja 2) siitä seuraa väistämättä muukalaisuuden kokemuksia. Niin. Äkkiä sitä alkaakin olla ”eri mieltä” vähän joka porukassa, kokee tarvetta esittää uusia ja uusia ”varauksia” tälle ja tuolle asialle jne. jne. (Ja jos sattuu kuulumaan tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön, alkaa väistämättä jossain vaiheessa menettää luottamustaan ainakin joihinkin opettajiin ”hengellisinä auktoriteetteina”, kun havaitsee näiden puutteellisen kompetenssin ja huutosakkimaisen taipumuksen paikata ajattelunsa diskursiiviset aukot typerällä mölyävällä retoriikalla – ja niin edelleen ad nauseam.)

Ajattelija pettää aina yhteisönsä, uudelleen ja uudelleen, samalla kun asettuu yhä uusiin ja uusiin yhteisöihin. Tälle ei voi mitään, koska kyse on strukturaalisesta välttämättömyydestä. Ajattelijahan kokee (mahdollisesti, ellei hyvin todennäköisesti) velvollisuudekseen pyrkiä paljastamaan yhteisönsä sisäisiä jännitteitä – ainakin, jos tuo yhteisö sattuu olemaan hyvin tiivis ja me-henkinen. Sattumoisin nuo jännitteet ovat samalla jotain, jotka ovat kirjoittautuneet yhteisön perustaan alusta alkaen. Siksi yhteisön on vaikea sietää ajattelijaa. Toisaalta on myös päinvastoin. Ajattelija kokee tulleensa yhteisön pettämäksi, kun hän joutuu perusteltujen ”toimenpiteiden” kohteeksi ja mahdollisesti ulossuljetuksi: yhteisön olisi pitänyt… mitä? Tunnustaa väkivaltainen ja antagonistinen perustansa ja antautua radikaalille identiteetin kadottamisen uhalle? Vaiko todeta eksplisiittisesti sisäpiirissään harjoitetun reaalipolitiikan, jota välttämättömyyksiksi korotetut satunnaisuudet ohjaavat kyynisyys? Ei kuulosta hääppöiseltä.

Minulle helluntaiseurakuntaan jääminen olisi käytännöllisesti katsoen merkinnyt ”kaksoiselämää”. Yhtäältä olisin joutunut jatkuvasti varomaan näkemysteni liian julkista esittämistä, koska tämä olisi johtanut hiljaiseen ulossulkemiseen ja juoruilemiseen; toisaalta minua olisi painostanut yhteisön sosiaalietiikkaan kirjattu aitouden ja läpinäkyvyyden vaatimus. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut käyttäytymisen kokonaisvaltaista muuttamista, minulla kun oli tapana esittää kritiikkiä havaitsemistani epäkohdista kohtalaisen aktiivisesti – minkä varmasti jotkut tämän blogin lukijatkin vielä muistavat. Huolimatta ”kaksoiselämän” patologisesta houkuttavuudesta (josta voi lukea tämän vuoden puolella ilmestyvistä Joensuu-trilogiani teoksista) en oikein jaksanut uskoa sen ekonomiaan.

Siinä, että saatan yhä silloin tällöin ilmestyä helluntailaisten järjestämiin tilaisuuksiin (etenkin, jos ne markkinoivat itseään avoimina ja vapaina), ei kaiken esitetyn implikaatioiden valossa pitäisi olla mitään hämmentävää. Olen ulkopuolella, mutten voi olla (patologisesti) nauttimatta Toisen sisäpuolelle porautuvasta katseestani. Näin sisä- ja ulkopuoli tosiasiallisesti kietoutuvat toisiinsa. Identiteettini rakentuu tässä halun taloudessa. ”Minua” ei ole ilman tätä jatkuvaa dialektiikkaa, jolle on leimallista piirre pyöriä jatkuvasti Toisen tuntumassa. Huomautettakoon, että tarve tällaiselle ”pyörimiselle” Toisen näköpiirissä todellakin kuuluu subjektiuden yleisen toteutumisen rakenteellisiin välttämättömyyksiin. Spesifit piirteet vaihtelevat sen mukaan, onko subjektin rakenne psykoottinen, neuroottinen vai perverssi. ”Normaali” ei kuulu valikoimaan, vaan on pelkkää sosiaalisten konventioiden pintavaahtoa. Irtautumisprosessissani ei esimerkiksi ole kysymys siirtymisestä ”psykoottisen” uskonnollisuuden piiristä ”normaaliin”, vaan sosiaalisessa mielessä uudenlaisen ”normaalin” omaksumisesta. Se, mikä joskus oli minulle normaalia, on nyt toiseutta, ja päinvastoin. Ja normaali itsessään on ennen kaikkea läpeensä patologista, totta kai.


3
Anglosaksisen teismin naiiviudesta

Alvin Plantinga ohjeistaa kristittyjä filosofeja tai sellaisiksi aikovia muistuttamalla, että heidän on tarkoitus palvella ajattelullaan yhteisöään. Apologeettisessa ja anglosaksisessa kontekstissaan Plantingan ohje on ymmärrettävä, mutta itse en voi olla pitämättä sen implikaatioita epäilyttävinä. On tietenkin ilmeistä, että sikäli kuin ”ajattelijalla” tarkoitetaan anglosaksista kristillistä teistiä ja apologeettaa, jolle usko on etupäässä tietoteoreettinen suure ja Jumalan olemassaolo formaalisen eksistentiaalikvantifikaation adekvaatisti tavoittama tosiasia – ja jolle tiedon ja totuuden rekisterit ovat erottamattomia, mikä viime kädessä tarkoittaa proposition ja position erottamattomuutta –, ei ”ajattelukaan” tarkoita paljoa muuta kuin loogista todistelua kristinuskon ylivertaisten totuuksien puolesta.

Oma kysymyksensä on, palveleeko tällainen ”ajattelu” kristillistä seurakuntaa laajasti ottaen vaiko ainoastaan sen tiettyä poliittista lohkoa – nimittäin sitä, jolle filosofian ja ajattelun metron on toden totta anglosaksis-teistinen ja jolle ”tosi filosofia” tarkoittaa näin teologian apulaista ja uskon identiteetin vahvistamista. Tällaisessa horisontissa uhat ovat kovin erilaisia kuin siinä huomattavasti mannermaisemmassa versiossa, jota omani edustaa. Jonkun William Lane Craigin mielestä esimerkiksi ”platonismin haaste” kristinuskolle voi tosiaan tarkoittaa filosofista vaadetta muotoilla koherentti looginen malli abstraktien objektien ontologiasta, mutta kaltaiselleni ideologiakriittiselle ”agnostikolle” (tietoteor. määre, jonka suhteen lainausmerkit enemmän kuin välttämättömät) tai ”yliviivatulle kristilliselle teistille” (miten sen sitten tahtookin sanoa) moinen kysymys kuuluu kohtalaisen epäkiinnostavan formaalisen kalkyloinnin, joka nyt vain haluaa identifioitua filosofisena ajatteluna poliittisista syistä piiriin.

Apologetiikan ja laajemmin analyyttisen teismin problemaattisuus on sama kuin niin sanottujen kovien luonnontieteiden yleensäkin. Homma kyllä toimii, mutta jos siitä soveltaa ja muokkaa maailmankatsomuksen, on hyväksyttävä naiivi käsitys sanan ja asian vastaavuudesta ja samalla unohdettava, ettei kyse ole muusta kuin reaalisen representaatiosta. Näin tulevat mukaan väistämättömät poliittiset implikaatiot ja seuraukset, esimerkiksi reduktionistiset ja väkivaltaiset rajaukset suhteessa klassiseen pahan ongelmaan (essee luettavissa tästä). Kantilainen opetus siitä, että voimme tutkia vain sitä, kuinka asiat meille ilmenevät, emme itse asiaa, unohdetaan.

Hyvänä esimerkkinä näiden kahden ajattelutavan erilaisuudesta ja yhteensopimattomuudesta voi pitää Puolimatkan edustaman analyyttisen ja mannermais-lacanilaisen näkemyksen tapaa mieltää havainnon ja havaitsijasta riippumattoman maailman suhde. Usko, tiede ja evoluutio -kirjassaan Puolimatka kritisoi kantilaista ajatusta maailmalle järjestyksen antavasta mielestä. Puolimatkan mukaan kykenemme havaitsemaan esimerkiksi omia ja toisen tunnetiloja ”välittömällä tavalla” psyykkisessä introspektiossa ja reflektiossa. Tässä tarkastelutavassa subjektin ja Toisen suhde jää ikään kuin tyhjäksi, formaaliksi relaatioksi, joka on verrattavissa kaavamaisen logiikan symboleita yhdistäviin nuoliin, konjunktioihin, disjunktioihin jne. eli merkkeihin. Mikä vielä olennaisempaa, suhde Toiseen näyttäytyy läpinäkyvänä ja havaitsemisen kannalta lähtökohtaisesti ongelmattomana, eräänlaisena annettuna. Merkki ja se, minkä merkki merkitsee (esimerkiksi nuoli representoimassa tietynlaista eksemplifikaatiosuhdetta eli ”ominaisuuden kantamista” formaalilogiikassa), samastuvat naiivilla ja automaattisella tavalla.

Lacanin mukaan subjektin kyky havaita Toisen tunnetiloja on kaikkea muuta kuin ”välitön”. Siinä missä subjektista riippumaton ”objektiivinen perusta” tarkoittaa Puolimatkalle yksinkertaista positiivista annettua edellyttäen samalla subjekti/objekti -jaon projisoimista maailmaan sellaisenaan, näyttäytyy asetelma lacanilaisesta perspektiivistä huomattavan erilaisena. Lyhyesti ilmaisten: tässä ”psyykkinen introspektio” tarkoittaa pikemminkin tapahtumaa, jossa Toinen nimeää tunnetilamme palauttamalla tulkintansa tästä subjektille itselleen. Tulkinta ei koskaan tavoita täysin alkuperäistä, mistä seuraa, ettemme koskaan kykene nimeämään (nimeämisen tapahtuessa aina Toisen kautta) omia tunteitamme ja kokemuksiamme jäänteettömällä tavalla. Tämä reaalisen jäänne on toisaalta subjektiuden ”perusta” (subjektiuden ollessa loputonta reaaliseen suuntautuvaa kysymistä). Mitä psyykkiseen reflektioon eli Toisen tunteiden havaitsemiseen tulee, sama asetelma toteutuu muutettavat muutettuina: subjekti välittää Toiselle oman tulkintansa tämän halusta (tunnetilasta), mutta Toisen halu ei koskaan representoidu subjektille sellaisenaan Toisen vastatessa subjektin tulkintaan sen halusta ja niin edelleen. Toisin sanoen mitään Toiseen (maailmaan) kohdistuvaa ”välitöntä havaitsemista” ei ole olemassakaan, eikä subjektin ja objektin relaatio ole mikään tyhjä ja neutraali kanava, vaan muodostaa suoranaisen kuilumaisen ja ”kiistaisen”, antagonistisen perustan subjektin olemassaololle. Lisäksi tästä seuraa, että subjekti ja objekti kietoutuvat toisiinsa. Subjekti on alun alkaenkin Toisen määrittämä, koska subjektin identiteetti on yhtä kuin subjektin suhde Toiseen. Mistä seuraa, että identiteetin perusta on rakenteellisesti jännitteinen.

Koska analyyttinen filosofia ajattelee identiteetin joksikin, minkä Leibnizin laki – so. ”mille tahansa x:lle ja mille tahansa y:lle, jos ’ne’ ovat identtisiä toisilleen, silloin mille tahansa ominaisuudelle P, P on totta x:stä jos ja vain jos P on totta y:stä” – adekvaatisti formaalimuodossa ilmaisee, vallitsee sen ja mannermaisen ajattelun välillä koskaan ratkeamaton sotatila. Leibnizille A ei ole ei-A, kun taas Lacanille (psykoanalyyttisen peilivaiheteorian mukaisesti) A nimenomaan tulee A:ksi vain sikäli kuin A tunnistaa itsensä ei-A:ssa. Jos tämä vaikuttaa turhan pikkunäppärältä kikkailulta, sopii muistaa, että molemmat teoreettiset positiot ymmärtävät itsensä yleisesti pätevinä lainalaisuuksina. Leibnizin ja Lacanin tärkeä ero on tässä subjektin ja objektin eroa: Leibnizin identiteettilaki objektivoi kohteensa, Lacanilla kysymys on subjektin teoriasta.

Heti tietysti huomataan, että ero Leibnizin ja Lacanin ”lakien” välillä on myös muodon ja sisällön eroa siinä mielessä, että ensimmäinen on pelkkä formaali sisällötön kaava kun taas jälkimmäisen ymmärtäminen on mahdotonta ilman spesifiä ei-neutraalia sisältöä (”tunnistaa itsensä ei-A:ssa”, samastua vieraaseen objektiin jne.). Asetelma ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, koska myös Lacan suosii formaaleja esitystapoja diskurssiteoriassaan. Mielestäni väistämätön ja ilmeinen johtopäätös on, ettei anglosaksisen filosofian uskottelemaa kaavamaista, adekvaattia tapaa ilmaista ”olemisen yksinkertainen mieli” (kuten Van Inwagen väittää) ole olemassakaan, koska ei ole olemassa neutraalia ja yleispätevää, kiistattoman yksimerkityksistä kieltä. Kuten Ferdinand de Saussure on osoittanut, kieli toimii vain sikäli kuin se sisältää rakenteellisen puutteen. Paul Verhaeghe vertaa asiaa näppärästi liukapalapeliin, jossa merkityksen muodostamisen prosessin eli palojen liikuttelun välttämätön lähtökohta on yhden palan puuttuminen, toisin sanoen puute, joka on kielen itsensä rakenteessa.


4
Lopun väistämättömät tilitykset

Tässä vaiheessa ei auta kuin viattomasti kysellä, millä ihmeen tavalla on mahdollista vedellä lankoja yhteen jonkinlaisen konkluusion mielessä näinkin hirviömäisestä blogiesseestä. Oppinut lukija saattaa huomata tietysti helponlaisestikin, että yhteinen nimittäjä kaikelle sekasotkulle on tietynlainen toiseuden rakenteellinen hahmottelu erilaisten perustojen (yhteisö, kristillinen elämä/identiteetti, ajattelijana oleminen / muukalaisuuden kokemus, anglosaksisen ajattelun positiivinen lähtökohta) ytimessä. Jää kyseenalaiseksi, onko näin abstrakti seikka mikään erikoisen pätevä ”punainen lanka”. Tuskinpa.

Olen joka tapauksessa nimennyt tekstini ”välitilinpäätöksiksi”, joilla tahdon kaiken muun ohessa pyrkiä artikuloimaan ”hukassa olemisen” kokemustani valikoiduilta elämänpiirini alueilta. Lienee selvää, etten koe tätä ”hukassa olemista” mitenkään traagisena enkä edes erikoisen herooisena, vaan miellän sen subjektiuteni rakenteellisen piirteen satunnaiseksi symbolisaatioksi. Lyhyesti sanottuna tämä blogiessee, kuten niin monet muutkin, on Toiselle kohdistettu viesti, tapa tulkita Toisen arvoituksellista halua, pyrkimys asettua tuon halun kohteeksi ja näin riisua halu sen olemuksellisesta uhkaavuudesta. Tätä ei tule pitää minään henkilökohtaisena tunnustuksena: kuten sanottu, kysymys on lähinnä ”tyhjän” rakenteen täyttämisestä, partikulaarisesta tavasta vastata inhimillisen olemisen antagonismiin. Toinen, tällaisia sekavia esseitä parempi tapa, on kirjoittaa kaunokirjallisuutta.

Miksi kaunokirjallisuutta? Varmaankin siksi, että etenkin romaanilla on hätkähdyttävä ominaisuus sisällyttää itseensä kaikki mahdollinen ja säilyä silti organisoituna taiteellisena kokonaisuutena, romaanina. Hirviömäinen ja sekava blogiessee on hirviömäinen ja sekava blogiessee, mutta romaanina realisoituva hirviömäinen kielellinen laboratoriokoe on yhtä kuin Joycen Ulysses, jota juuri hirviömäisyytensä vuoksi ylistetään ylivertaisen taidokkaasta kompositiosta. Niinpä! (Eikä tämä ole edes tekopyhää, kyllä asia on niin, että Ulysses on ylivertainen.)

On kuitenkin rennompaa antaa tekstin soljua ja tyrkätä yksi hätäinen Välitilinpäätöksiksi otsikoitu pohdiskelu blogisfääriin kuin jatkuvasti kirjoittaa pelkkää älyllistä ja vaateliasta fiktiota, jonka vielä pitäisi vastata aikalaisuuden relevantteihin haasteisiin. Samalla koetan hahmotella Valehtelijan uutta identiteettiä, mihin muuten liittyy joidenkin vanhempien tekstien tyly poistaminenkin – tulkoon tässä sanotuksi sekin. Tämä suunnanmuutos on jo johtanut selkeään lukijakatoon, saavuttihan Valehtelijan päiväkirja aiemman vaatimattoman maineensa selvästi nimenomaan vapaiden suuntien kristillisyyden ilmiöihin kohdistuvalla ärhäkkäällä kritiikillään. Muuten on hankala mennä sanomaan, kuinka tämä fokuksen muuttuminen on lukijoihin vaikuttanut, kommenttikentässä se ei ole ymmärrettävistä syistä juuri näkynyt.

Kohderyhmäajattelu ei toki koskaan ole ollut intressipiirissäni, ei edes Valehtelijan alkuaikoina. Kriittiset esseeni eivät saavuttaneet lukijakuntaansa siksi, että olisin roikkunut somessa (minua ei löydä Facebookista) ja muissa blogeissa kommenttipalstoilla ”tykkäilemässä”. Kunhan satuin kirjoittamaan aiheista, jotka niihin aikoihin kiinnostivat – ja sitten ne näköjään kiinnostivat aika monia muitakin. Koetinpa koota parhaimmistoa kirjaksikin asti, jos kohta olen nyt iloinen, ettei projekti edennyt julkaisuun. Tässä mielessä minua ilahduttaa, että Valehtelija kykeni saavuttamaan silloisen kuukausittaisen katselukertamääränsä (keskimäärin yli 500 kertaa per kuukausi). Se tarkoittaa, että Valehtelijaa luettiin ja seurattiin sen sisällön, ei sen vuoksi, kuka sitä kirjoittaa. Ilahduttavaa on tällöin nimenomaan se, että median perverssistä ja ”informatiivisesta” luonteesta huolimatta on olemassa empiirisiä todisteita sellaisten ihmisten olemassaolosta, jotka tahtovat medialta kenties ennen kaikkea analyyttisyyttä pikemmin kuin julkkistehtaiden jonninjoutavaa tsemppihenkeä.

Blogini lukijamäärät toki kalpenevat muoti- ja lifestyleblogien tuhansien ja kymmenientuhansien rinnalla. Saan jatkuvasti kaveripiiristänikin – joka sentään on sofistikoitunutta ja älykästä – palautetta, etten jaksanut lukea sitä ja sitä tekstiä, koska sivistyssanoja oli liikaa. Tämä ei koskaan näytä johtavan minulla opiksi ottamiseen: hankala teoria ja jargon tulevat ikuisiksi ajoiksi olemaan osa Valehtelijan tekstuaalista corpusta, paskat mä mistään ku mikään ei oo mitään jne. Itse olen huono blogien seuraaja, eikä minulla ole kovin selkeää näkemystä siitä, millainen ”normaalin” blogitekstin olisi oltava. Mieluummin luon oman normaalini kunnon pervertikon tapaan itse, tässä, olkaa hyvä.

Sama taloudellinen asenne minulla on kaunokirjallisuudenkin suhteen. Tekee mieli sylkäistä ja paskantaa päälle joka kerta, kun joku älypää heittää ”ehdotuksen”, että mitäs jos kuule kirjoittaisit ensiksi pari hyvää dekkaria tai jotain ja sitten tekisit niitä oikeita taidekirjoja, niin saisit vähän jalkaa oven väliin ja niin päin pois. Taiteilijapiireissä tälle on nimikin: huoraaminen. Uskomatonta kyllä, aloitteleva kirjailija saa kuulla näitä ”ehdotuksia” yllättävän usein… (Kirjoittamisesta mitään tietämättömät porvaripellet, jotka tahtovat aina vain ”viihtyä” nautiskelemansa ”taiteen” äärellä, viitsivät vielä ryhtyä moisiksi… porvaripelleiksi, prkle!) Mutta pitäisi kai olla kiitollinen tällaisille. Kaikki mikä lisää vihantunteita, lisää raakamateriaalin jalostamiseen tarvittavaa käyttövoimaa. Ilman porvaria ei olisi taiteilijaa, koska lopulta juuri porvari elättää taiteilijaa (jos on riittävän fiksu tai tyhmä). Sama pätee myös toisinpäin, tietysti. Mihin porvarit joutuisivatkaan ilman taiteilijoita, joiden ansiosta heillä on käytössään kokonainen ylevyyttä ja sankaruutta tihkuva kieli, jolla sitten sopii kuvailla sisustusratkaisuja, asuvalintoja ja vapaa-ajanviettotapoja – vieläpä mitä rikkaimmalla tavalla? Riistäkäämme siis toinen toistamme, ja olkaamme tyytyväisiä.

Hyvät lukijat, lähestymme parhaillaan mustaa aukkoa ja siten tapahtumahorisontin reunaa, jossa, kuten tunnettua, mikään partikkeli ei pysy kasassa kovin kaua--




tiistai 3. tammikuuta 2017

Merkintöjä uskosta ja sen puutteesta


Istuttiin kerran kaveriporukalla iltaa Pikku-Mikossa, ja kohdalle sattui sitten kysymys, että uskonko Jumalan olemassaoloon. Piti ihan pysähtyä ns. miettimään. Ei niinkään sitä, onko Jumala olemassa, vaan sitä, ymmärränkö koko kysymystä.

Vastasin jotain tämänkaltaista: ”No, jos Jumala mielletään joksikin positiiviseen olemisen järjestykseen kuuluvaksi entiteetiksi [kuten esim. anglosaksisessa teismissä], niin en ole varma.” So. tietoteoreettisesti ja filosofisesti olisin tässä mielessä agnostikko. En seuraa varmuutta vaan epävarmuutta, ja niin poispäin.

Nyt täydentäisin vastaustani vielä niin, että esittäisin lisävarauksen: ”Sikäli kuin usko ymmärretään jonain tietoteoreettisena suureena eli positiivisen entiteetin tai identiteetin olemiseen kohdistuvana ideologisena affirmaationa tms., en varsinaisesti voi väittää uskovani, vaan lähinnä epäileväni.”

Teologisesti ajatellen käsitän uskon toiseen kohdistuvana avunhuutona, joka ei edellytä metafyysistä tai ontologista tunnustusta, vaan sallii positiiviseen Jumala-entiteettiin kohdistuvan tietoteoreettisen agnostismin. Tässä mielessä usko on kuilumaista ja antagonistista, eikä palaudu mihinkään positiiviseen ontologiseen tunnustamiseen. Minusta vaikuttaa siltä, että toiseen kohdistuva usko merkitsee aina paitsi positiivisen tunnustuksen mahdollisuusehtoa, myös samaa tunnustusta – tuon tunnustuksen positiivisuutta – uhkaavaa jännitettä, romahduttavaa horisonttia.

Kristinuskon metafyysiseen ja ideologiseen traditioon kuuluvat tietysti paitsi erilaiset merkityshorisonttia rakentavat narraatiot, myös positiiviset uskonlausumat ja tunnustukset, joita tunnustuskunnasta riippuen tulkitaan enemmän tai vähemmän voluntaristisesti ja rationalisoivasti.

Jos minulta kysytään, olenko kristitty, vastaan yleensä ihan mielelläni sitoutuvani ideologis-metafyysisessä mielessä (kaikki vaadittavat varaukset huomioiden) luterilaisten tunnustuskirjojen artikuloimaan ja representoimaan Raamatun- ja uskontulkintaan. En ole niin naiivi, että näkisin itseni jotenkin ideologiasta vapaana subjektina, joka vain tarkkailee uskontraditioitaan kaukaa ulkoapäin. Pidänkin paljon helpompana kysymystä siitä, olenko kristitty kuin siitä, uskonko Jumalaan.

Tästä päästään siihen, ettei ateismi edusta minulle teismin vastakohtaa. Päinvastoin. Ateismi on kristinuskoon itseensä sisältyvä ja sen itsensä tuottama jännite, totuus ihmisestä Jumalan edessä (luterilaisittain: totuus jumalattomasta ihmisestä, joka myös sellaisena armahdetaan). Anglosaksinen ateismi on siten samalla tavoin rajoittunutta ja metafyysistä kuin anglosaksinen teismikin – se mieltää kieltonsa kohteen positiivisena entiteettinä ja ymmärtää uskon ko. entiteettiin kohdistuvana tietoteoreettisena affirmaationa. (Toisin ja vaikeammin sanoen: niin anglosaksinen teismi kuin ateismikin operoivat molemmat läsnäolon diskurssin horisontissa.)

Mikä sitten on kristinuskon vastakohta, ellei ateismi, Jumalaan kohdistuva kieltävä ele?

Itse etsiskelisin vastausta farisealaisuudesta eli Jumalan ”ontologisesta redusoitumisesta” Laiksi ja Lakiaan valvovaksi Isäksi, vaativaksi ja kostonhimoiseksi Herra Sebaotiksi. Modernissa farisealaisuudessa ”kristityn vapaus” tarkoittaa ”etuoikeutta ja yliluonnollista kykyä täyttää Jumalan tahto ja olla siitä selvillä omassa elämässään”. Tämä on minusta paitsi tekopyhä, myös moraaliseen epäkypsyyteen ja vastuuttomuuteen houkutteleva toiminnan malli. Jos kuvittelemme Jumalan, jolla on ”erityissuunnitelma” elämällemme, toisin sanoen kieltoja, vaatimuksia, käskyjä tehdä niin tai näin (”mene opiskelemaan Tampereelle”; ”älä ryhdy yrittäjäksi”), vapaudumme ”oikeiden valintojen” moraalisesta vastuusta (nehän olivat Jumalan, eivät minun, idea…). Olisi siis olemassa tekoja, jotka itse Jumala takaa.

Tämä vaihtoehto muistuttaa minusta enemmän modernin nietzscheläisen nihilistin, moraalisen elämän monimutkaisuuden ahdistaman ja oman mukavuudenhalunsa turruttaman poroporvarin elämänfilosofian kevyesti kristillistetyltä versiolta kuin varsinaiselta kristinuskolta. Siitä puuttuu se traumaattinen vapaus, jonka itse löydän kristillisyydestä ja jota pidän sen olennaisena elämänfilosofisena elementtinä.

Modernissa farisealaisuudessa ihminen joutuu kyselemään Jumalalta ”erityistä tahtoa” tähän ja tuohon ”maalliseen” asiaan. Alistumisen palkintona on moraalisen elämän yksinkertaisuus ja vastuuttomuus. Toisaalta farisealaisuus on vahvan voluntaristista. Se tosin kieltää ihmiseltä valinnanvapauden ”maallisissa”, mutta laajentaa sen äärimmäiseksi ”hengellisissä” siinä mielessä, että aito fariseus uskoo edelleen ihmisen voivan itse suorittaa valinnoista suurimman: valinnan Jumalan ja saatanan välillä. Tämä on tietynlaista ääri-ideologiaa, todellinen kirjaimellinen kuvitelma yli-ihmisyydestä – ihmisestä transsendenttina jumaluuden ja saatanuuden ulkopuolisena arvioijana, kristillinen versio valistuksen järkeisuskosta. Aito fariseus on siten ihminen, joka yhtäältä luulee oikeiden, ”Jumalan tahdolle alistettujen” ”maallisten” valintojensa olevan Jumalan takaamia ja toisaalta kuvittelee itse valinneensa uskon, so. tehneensä tahtoon perustuvan ”uskonratkaisun”, jonka tulosta hänen uskonsa on.

Oma teologiani on päinvastainen. En arvele Jumalan vaativan meiltä muuta kuin sen, mikä on aina jo mahdotonta ihmiselle, siis kaiken (täydellisyyden) – ja myös antavan sen (ristin uhri). ”Maallisessa” mielessä en edes usko mihinkään ”Jumalan suunnitelmaan” siinä mielessä, että olisi jokin ”oikeiden valintojen” sarja, jonka takaajana on Jumalan itsensä tahto. Traumaattinen vapautemme on siinä, ettei Jumala ristin jälkeen vaadi tai tarvitse meiltä yhtään mitään. Meidän asiaksemme jää valita, mitä sitten valitsemmekin – ja kantaa siitä moraalinen vastuu. Mitään ”erityistä Jumalan tahtoa minun elämässäni” ei tässä merkityksessä ole, ja juuri tämä on traumaattista. Moraalisina toimijoina olemme tavallaan omillamme. Tämä on ahdistavaa ja vapauttavaa.

Vapauttavaa se on ainakin kaltaiselleni ex-helluntailaiselle, jonka spiritualiteettia on aikanaan leimannut yllä kuvatun kaltainen neuroottinen kyseleminen: ”Mitä sinä, Herra, tahdot minun seuraavaksi tekevän? Onko sinun tahtosi, että x?” jne. Oli esimerkiksi emansipatorinen kokemus todeta, ettei kirjailijaksi ryhtyminen perustu kokemukseen siitä, että se jotenkin olisi ”Isän” tahto, vaan ihan omaan päätökseen. Niille, jotka eivät ole eläneet menneisyyttään tiiviin uskonnollisen yhteisön diskursiivisessa ohjauksessa, tämä voi tietysti kuulostaa hullulta. Niin se silti meikäläisillä menee.

Päätös ryhtyä kirjailijaksi ei siis perustu ”Jumalan tahdon” vaan ihan oman tahdon seuraamiseen. Eikö tämä ole jo – asetelman tietyt piirteet huomioiden – melko klassinen isänmurha? Ainakin siihen sisältyvä kiellon ele tuntui aikanaan varsin vapauttavalta. Teologisessa mielessä isänmurhan tematiikka viittaa toki samalla kristinuskon suureen rakenteelliseen traumaan. Ristillä isä murhauttaa poikansa, mutta kuten Matteus juutalaisella uhrikuvastolla osoittaa, kyse on yhtä paljon isän itsensä häpäissyksi tulemisesta. Kun temppelin väliverho repeää, isä-Jumala taivaassa paljastuu häpeällisessä alastomuudessaan, ristillä riippuvan Kristuksen heikkoudessa.

En ole koskaan, edes hellariaikoinani, pitänyt ”uskovaksi” leimautumisesta tai ”omasta uskosta todistamisesta”. Vielä vähemmän nykyään. Miten ensinnäkin ”todistaa” positiivisesti jostakin, mikä itsellekin näyttäytyy pelkkänä puutteena? ”Oikeastaan minulla ei ole uskoa, jos uskolla tarkoitetaan…” jne. Toisaalta en tahdo leimautua, koska en periaatteessa kannata esim. vapaiden suuntien erottautumista korostavaa identiteettipolitiikkaa. Olen osa maailmaa ja kuulun siihen, mieluummin ulos suljettuna kuin ulos sulkevana. Tällä hetkellä en kuulukaan mihinkään kristilliseen yhteisöön muuten kuin ”nimiluterilaisena”.

Mistä päästäänkin lopputeemaan eli yhteisöön. Jos nimittäin jotain ”lahkolaismenneisyydestäni” säännöllisesti kaipaan, niin pienen porukan viikoittaisia ”soluja”, joissa sentään pystyi olemaan kriittinen ja rehellinen tavalla, joka ei koskaan mahdollistunut seurakunnan julkis-ideologisella foorumilla. Baarikeskustelut kun tuppaavat olemaan tasoltaan vaihtelevia – joskus toki intohimoisia ja säkenöiviä, mutta toisinaan suht sumuisia ja mystisiä –, niin on kyllä pakko myöntää, että solutodellisuuden teemoitetuissa istujaisissa oli parhaimmillaan sitä jotain. Hienoimmillaan soluilloissa yhdistyivät yhdessä viihtyminen ja kriittinen dialogi, huonoimmillaan hengellinen väkivalta ja auktoritatiivinen painostus. (Baari-iltaan sovellettuna, muutettavat muuttaen: hienoimmillaan viihdytään yhdessä ja harrastetaan kriittistä dialogia; huonoimmillaan jökötetään usvassa ja ”kuunnellaan” paskaa iskelmätuuttausta.)

”Uskovien yhteys” sinänsä on muuttunut minulle abstraktioksi. Uskon käsitän henkilökohtaisena asiana, jota en ole innostunut, jos edes kykenevä, ”jakamaan”. Muuten olen havaitsevinani ”uskovien” väliset suhteet aivan yhtä kitkaisiksi kuin niidenkin, jotka eivät uskoa tunnusta. Silloinkin kun yhteisössä vallitsee tiivis ”me”-henki, jää leirin ulkopuolelle joukko teuraskarjaa, josta ei ”meidän” kesken puhuta. ”Pyhä Henki” vaikuttaa tässä mielessä enemmän eron kuin yhteyden luojalta. (Ja mitä muuta ”vanhurskauden” ja ”tuomion” todeksi osoittaja voisi ollakaan?)

No, Paavalin seurakuntayhteisöretoriikka on tietysti oma lukunsa. Sanomattakin on selvää, etten kannata Paavalin yhteisökäsityksen fundamentalistista tulkintaa, joka korostaa korostamasta päästyäänkin ”meidän” ja ”maailman” välistä olemuksellista eroa.

Todettakoon latteasti, että olipa seurakuntayhteyttä tai ei, niin jonkinlaisen ”seurakunnan” ihminen näyttää ympärilleen tarvitsevan, ja omani voisi olla paljon kehnompikin. Yhteisöttä lienee mahdotonta elää, ja jokainen yhteisö on omalla tavallaan väkivaltainen, olipa kyseessä sitten vakiintunut baariporukka tai sitoutunut ja uskonhenkinen hellarisolu. Jos jollakulla on näistä edes jompikumpi, hän on varmasti etuoikeutettu. Aina parempi, jos porukassa osataan keskustella. Keskustelun puute on typeryyttä, olipa puutteen syynä liiallinen humala ja paska musiikki tai ylipitkä ja jaaritteleva poroporvarillinen ”kuulumiskierros”.

Palaillaan.



maanantai 3. lokakuuta 2016

Professori Kilvenniemi haastattelee valehtelijaa



Hyvät Valehtelijan päiväkirjan seuraajat, M. Niemen esikoisteos Labyrintin profeetta julkaistaan huomenna eli 4.10.2016. Tämän tapahtuman uutisarvo on siinä määrin transsendenssia hipova, että sen varjoon jää mm. USAn presidenttikamppailu sekä muut joutavat mimeettis-patologis-pseudoselestiaaliset puuhastelut.

Seuraavassa HAASTATTELU. Tämä dialogi käytiin täysien kiulujen ääressä herra kirjailijan vieraillessa Tapulikoskella männä syksynä emeritusprofessorikaveriaan Antero Kilvenniemeä tapaamassa. Kilvenniemi tahtoi välttämättä tehdä eräänlaisen kriittisen henkilökuvan. (Kuta enemmän hän olutta nautti, sitä sielukkaammilta tuntuivat kysymykset. Kilvenniemestä.)

Kilvenniemi: Mikä saa siut kirjottamaan… no, niin kuin… no. Mikä?
MN: Kai se on se… mitä näitä on.
Kilvenniemi: Jottain patologisia.
MN: Semmosia.
Kilvenniemi: Jatketaan. Jos siusta tehtäs huonekalu, mikä sie oisit. Tai millanen.
MN: Jos tehtäs… jaa. Semmonen reikätuoli missä testailtiin paavin kiveksiä… siinä sarjassa, mikä se oli, The Borgias.
Kilvenniemi: Minkä taotta just sellanen?
MN: Mie sitä niin oo miettinyt. Tuli ekana mieleen. Ja mie inhoon noita seurapelijuttuja, just että ”jos oisit paska ni mikä paska oisit”, ja sitten –
Kilvenniemi: OK.
MN: Kysy jotaki kriittistä ja tiukkaa. Siitä miun teoksesta.
Kilvenniemi: Miks siulla ei oo siinä ketään tavallisia hahmoja – just vaikka siivoojia ja opettajia. Missä kaikki tyhmät tyypit on, ne mihin lukijat vois samastua. Mikset sie kirjota kaihoisasti. Mikset sie kirjota unelmista, perheestä, kaipuusta, vastuusta. Luuletsie olevas joku Baabelin kirkkoisä. Pidätsie ittees jonain Joycena tai Kunderana. Bellowina vähintään. Ootsie koskaan ajatellu LUKIJAA. Sitä pientä ihmistä jolle on ihan sama miten joku grammi tai différance viime kädessä on* ehto foonisen substanssin luulotellulle läsnäolo-täyteydelle, eihän ne tällasia mieti. Eikä tarvi miettiä! Mutta sie, sie, sullahan jos tavallisesta puhutaan ni seisoo silimät ku keitetyllä kalalla – ni mietitsie koskaan sitä omaa vastuutas tekijänä?
MN: Enpä mie ku… miehän tavallaan kirjotan semmoselle yleisölle joka tulis mielenvikaseks jos se lukis näitä mun… no. Mitenkä se vastuu… no. Onko sillä vastuun kanssa tekemistä mitenkä jos – no tää on vähän huono – jos viikon ummetus paukahtaa, tulee se jöötti sieltä. Ni miettiikö siinä vastuuta miten se pökälehtäjä.
Kilvenniemi: Melekonen olokinukke. Jos mie venytän vähän tuota siun analogiaa.
MN: No venytä.
Kilvenniemi: Se olis se vastuu se jotta vuoraatko sie pytyn miten paperilla. Ennen kun.
MN: Mitenkä.
Kilvenniemi: Nii että kun pökäle irtoo aikanaan niin kastuuko pakarat kun molskahtaa. Vaiko ei. Sitä mie. Että tiedostatsie tän vastuukysymyksen.
MN: Kyllähän mie nyt kun on valaistu hyvällä esimerkillä.
Kilvenniemi: Sitten klassillinen kysymys. Miten sie koet julkisuuden.
MN: Nii… luultiinhan mua tosiaan teininä Salkkareitten Teemuks.
Kilvenniemi: Kenekskä Teemuks.
MN: Sepä se.
Kilvenniemi: Mitenkä tullaan kirjailijaks? Mie nyt kysyn tän ihan lukijoita ajatellen. Että jos on semmosia haaveita.
MN: Pittää hankkia se ummetus. Syyä mahollisimman paljon tätä maailman sontaa ja lyyä tappi syvälle perseeseen.
Kilvenniemi: Sie nytten aika tavalla pyörität tuota –
MN: Sie se aloit pakaroista ja molskahuksista… nyt esität jotain askeetikkoa.
Kilvenniemi: OK. Mennään eteenpäin. Miltä siusta tuntuu nyt kun kohta siun kirjaa saapi kirjakaupoista ja kirjastoista ja rahaa tulee läjäpäin?
MN: Ensittäinhän miulla on tarkotus hommata jokseenkin yli tonnin pihagrilli. Jos mie johonkin oon kyllästyny ni siihen ettei oo semmosta arvopeliä minkä ääressä menee suu tärkeään mutruun kasslereita käännellessä… toiseks mie tosiaan alan ostella niitä kasslereita välleen kun rupeaa varat riittämään pihvitorstaihin.
Kilvenniemi: Niin sie oot tähän saakka enemmän käyny vanhemmillas nuo pihvitorstait.
MN: Sikäli ku en oo niin on pidetty vaimon kanssa.
Kilvenniemi: Peruna- ja kastiketorstaita.
MN: Peruna-.
Kilvenniemi: Sie kuitenkin oot kova harrastamaan musiikkia, levyjähän sie omistat nelinumeroisen luvun… mitenkä oot rahat saanu riittämään, valintoja varmaan on joutunut –
MN: No miullahan on esim kahdet vaatteet. Ne mitkä on päällä ja ne mitkä on alla. Pesupäivinä viihtyy kotosalla alasti.
Kilvenniemi: Myö vielä yks kysymys keritään ottaa. Siehän tunnetusti oot ankara porvarien ja kapitalismin kriitikko, niin mitenkä nyt kun rikastuminen odottaapi Sointulan kabinetissa (siellä on ne julkkarit), meinaatko sie miten realisoida jatkossa tätä siun kriittisyyttä, tavallaanhan sie nyt teet luokkahypyn. Miten sie meinaat erottua. Edukses. Miten sie meinaat huolehtia siitä ettei raha teikäläistä korruptoi.
MN: Tosiaan, kirjailijan vuositulothan on 2000 euroa, ni tonni ja risat menee grilliin ja ehkä 300 lihoihin, ni jos ajatellaan että siitä jäis vaikka 500 euroa muuhun ni onhan se vielä tolokun summa. Sillähän mie voin tuhota Systeemin… jos mie etsin jonkun aivan viittä vaille mädäntyneen, superrikkaan, ja lahjotan sille.
Kilvenniemi: Niin sie sillä mädättäsit sen niinku välimeren ilmasto Lasaruksen.
MN: Antasin töitä Jeesukselle. Laittasin talentit likoon.
Kilvenniemi: Vaan mitenkä kun se porvari sieltä taas nousis.
MN: Scorsesen leffassa Juudas meni ja tappo sen uudestaan. Siitä se ei enää noussu.
Kilvenniemi: Tää oli syvällistä ja ihmisläheistä. Nyt siun lukijoilla on vähän kuvaa siitä pohjimmiltaan eettisestä ja lämpimästä ihmisestä mikä sie niiden kuitenki ehkä vähän kylmien teksties takana oot. Millasia terveisiä sie tahdot sanoa lukijoille?
MN: Jos vessassa otatte selefieitä niin rajatkaa tortut kuvasta. Ei oo ummetuksen puute mikään varsinainen ylpeys.


*) Selvennykseksi lukijalle huomautettakoon, että on-sanan ylipyyhkiminen on tässä kaikkea muuta kuin satunnaisuus. Tarkoitus on viitata erityisellä tavalla tiettyyn ylipyyhkimisen merkitsemään kaksoisleikkiin, ”ylipyyhityn silti jäädessä luettavaksi”, ”kaksoisleikkiin, joka voimakkaasti kirjoituttaa tekstin sisään sen mikä yritti hallita sitä ulkopuolelta” – annetaan Derridan siis edelleen jatkaa: ”– pyrin niin tarkasti kuin mahdollista ottamaan huomioon filosofeemien ja episteemien filosofian sisäisen ja säännöllisen leikin kohtelematta niitä kaltoin ja antamalla niiden liukua loppuunkulumiseensa, epäolennaisiksi tulemiseensa, sulkeumaansa asti. Filosofian ’dekonstruoiminen’ on täten filosofian käsitteiden strukturoidun genealogian ajattelemista mahdollisimman tarkalla ja filosofian sisäisellä tavalla. Samalla ’dekonstruktio’ on tietyltä ulkopuolelta, joka ei ole filosofian avulla nimettävissä tai luokiteltavissa, sen määrittämistä mitä filosofian historia on onnistunut kätkemään tai kieltämään tehdessään itsestään historiaa mainitun, jotakin asiaa hyödyttävän torjunnan avulla. Kyseinen länsimaisen filosofian sisä- ja ulkopuolen välissä tapahtuva samalla kertaa sekä siihen pitäytyvä että sitä hajottava kiertoliike tuottaa tietyn kiinnostavan tekstuaalisen työn. Se tuottaa kirjoituksen, joka on itseään tarkkailevaa ja sallii meidän tutkia filosofeemeja – ja tästä johtuen myös kaikkia kulttuurimme tekstejä – eräänlaisina oireina (sana, johon suhtaudun epäilevästi, kuten olen muualla esittänyt) jostakin, joka ei ole voinut esittäytyä filosofian historiassa ja joka lisäksi ei ole missään läsnä – koska kaikki tämä asettaisi kyseenalaiseksi olemisen tärkeimmän määrittelyn, läsnäolon, jonka Heidegger havaitsi olevan filosofian kohtalo.” Tämä merkittävä tiivistys löytyy Derridan Positioita-haastattelukokoelmasta (1988). Lukukokemuksen jälkeen kuka tahansa tuntee ymmärtävänsä paljon ja suuria.