Muutamia huomioita kristillisestä taiteesta (ja muustakin)

i

Kristittynä prosaistina olen joutunut suunnilleen koko ikäni – sen iän, minkä olen ”vakavaa” proosaa suoltanut ­– käymään dialogia koppavan vaatimuksen kanssa, joka esittää, että kristityn taiteilijan velvollisuus on julistaa teoksillaan ja teoksissaan evankeliumia. Olen pitänyt tätä vaatimusta aina keinotekoisena ja idioottimaisena, mutta silti olen joutunut suhtautumaan siihen vakavasti; jonkinlainen opittu syyllisyydentunto on aina ollut nurkan takana vaanimassa kirjoitustyötä tehdessä.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, etten niinkään ole kapinoinut taiteen kristillisyyttä kuin sen lakihenkisyyttä vastaan. ”Kristillisen sisällön” vaatimus ei näet tuhoa ainoastaan näkemyksellistä taidetta, vaan ilmentää peräti järkyttävää evankeliumin väärinymmärrystä. Yleensä ”kristillisen muodon” tai ”sisällön” vaatijat ovatkin taiteen suhteen maallikkoja – mikä tuskin on sattumaa. Se, että he kristittyinä tekevät evankeliumista tai sen julistamisesta hurskaan vaatimuksensa sisällön, on puolestaan järisyttävää, huolestuttavaa ja onnetonta. Heidän kuulee jopa asettavan ”taiteen” ja ”evankeliumin” vastakkain ja suureen ääneen vaativan kristityn taiteilijan asettumista viimeksimainitun puolelle. Heidän sankareitaan ovat ne, jotka ”taiteen” sijasta ovat valinneet julistuksen. Taiteen tekijää vaaditaan evankeliumin nimissä olemaan valmis luopumaan hänelle suodusta lahjasta tai vähintään olemaan valmis suostumaan ”kristillisen ajattelun” luomiin rajoihin, sen muotoilemaan vaatimukseen ”sanomasta” ja ”selkeydestä”.

           

Ja millaista taidetta tällainen ”kristillinen” taide mahtaakaan olla? Vastaus: Se ei ole taidetta ensinkään, vaan pelkkää fideististä, propagandistista ja aivokuollutta deklaraatiota alusta loppuun. (Tavallaan siis syystäkin puhutaan ”taiteesta luopumisesta julistuksen hyväksi”. Mutta millaisen julistuksen?) Syntyy vaikutelma, että kristillisyydestä alkaa taiteen kuolema, vaikka juuri kristinuskon Jumalan piti olla Suuri Taiteilija. Pitäisi olla selvää, että vain massaviihteen typerryttämät, kaikenlaisen puoskaroinnin turruttamat taiteellisen makunsa turmelleet epävarsinaiset tomppelit jaksavat möykätä moisen ”julistavan” moskan puolesta jonkinlaisen ”taiteen” edustajana. Mikä pahinta, tällaisessa ajattelussa väkivaltaisen väärinymmärryksen kohteena ei ole yksinomaan taide vaan myös itse evankeliumi, se jonka puolesta ko. tomppelit niin itsevarmasti käyvät pyhää sotaansa.

Suppeasti voidaan esittää seuraavaa: (1) Taide puhuttelee, ei julista. On taiteen olemuksen vastaista attribuoida sille sellaista deklaratiivista funktiota, joka vaarantaa taiteen varsinaisuuteen kuuluvan monitulkintaisuuden ja jännitteisyyden. (2) Evankeliumi ei ole vaatimus eikä vaatimusta. Evankeliumi ei yleensäkään voi olla minkäänlaisen vaatimuksen sisältönä. (3) Evankeliumin julistaminen taiteen sisäisenä ja muodollisena vaatimuksena perustuu taiteen ja evankeliumin luonteen väärinymmärrykselle.

Sekä evankeliumi että taide puhuttelevat kohdettaan, asettuvat dialogiin sen kanssa. Ne eivät itsessään varsinaisesti julista, ellei julistusta ymmärretä yhtenä dialogisen puhuttelun muotona. Evankeliumi ei ole monologista, vaativaa ja yksisuuntaista puhetta, kuten ei ole taidekaan: molemmat ovat dialogisia, lahjoittavia ja kaksisuuntaisia. Dialogisia: koska ne puhuttelevat ihmistä sellaisena kuin hän on, syntiinlangenneena tai ymmärrystä etsivänä; lahjoittavia: koska ne antavat ihmiselle sen, mitä hän tarvitsee, ehdottoman sovituksen tai olemisen tapaa koskevaa viisautta; kaksisuuntaisia: koska ne lahjoittaessaan saavat ihmisen vapaasti täyttämään Jumalan tahtoa tai kehittämään omaa ajattelukykyään.

ii

Omissa teksteissäni kaiken yläpuolelle asettuvan eksplisiittisen tuomitsijan, Ratkaisevan Oikeuden ääni, jää puuttumaan tai se katoaa kaiken materiaalin ja kehittelyjen alle. Muistan Derridan kirjoittaneen jossain, että Jumalan oikeus ratkaisee, ihmisen oikeus jättää ratkaisematta. Tähänastiset teokseni eivät kerro Jumalasta, vaan ihmisestä. Ovatko ne kristillisiä, edes laajasti ottaen? En tiedä. Kirkastavatko ne Kristusta? En tiedä! Ja juuri tämä En tiedä! – tuo kirjoittamisen jatkuva epävarmuus ja häilyvä ratkaisemattomuus, joka on samalla langenneen ihmisen häilyvyyttä ja ratkaisemattomuutta – tuntuu olevan se peruskonflikti, jota ilman en kirjoittaisi proosaa ensinkään. Täten olen prosaistina pesunkestävä konfliktualisti; minun on vaikea olla uskomatta sopeutumattomuuden hedelmällisyyteen. Saatan olla väärässä. Siinäpä se. Kierkegaardilainen käsite epävarmuuden dialektiikka ei liene kovinkaan kaukaa haettu, mitä tässä esitettyihin suhteisiin ja niiden sisältöön tulee. Itsepintainen epävarmuuden dialektiikka: kristityn prosaistin, sellaisen kuin minä, kenties välttämätön stigma.

Shusaku Endōn romaanilla Skandaali on ollut pieni, mutta tärkeä roolinsa pyrkiessäni ymmärtämään kristillisyyden ja taiteellisen kirjoittamiseni suhdetta. Skandaalin päähenkilö Suguro on kristitty kirjailija, jolta toisinaan kysellään, miksi hän aina kirjoittaa niin synkkiä teoksia. Suguro toteaa jotain siihen suuntaan, että tämä nyt vain sattuu olemaan hänen osansa kirjailijana, ettei hän kykene kirjoittamaan muulla tavoin, ettei hän kykene olemaan kirjoittamatta siitä, mitä hän in actualitas näkee. Ja niin edelleen. Tämä ei kuitenkaan ole Skandaalin pääproblematiikka, joka on paljon syvällisempi – ja synkempi. Ennen kaikkea Skandaali on romaani pahuudesta, joka virtaa ihmisessä kuin kaaos; lain rikkomisesta lain itsensä vuoksi; turmeltumisesta, juopumisesta, perversioista. Skandaalin päähenkilö ajautuu kriisiin juuri pahuutta ja syntiä koskevien taiteellisten ja filosofisten ideoidensa suhteen: niiden ideoiden, joiden varaan hänen oeuvrensa rakentuu. Hän paljastuu omaksi parafiliseksi kaksoisolennokseen (tuo kaksoisolento on vaivannut häntä koko romaanin tapahtuma-ajan) ja tavallaan tunnistaa itsessään Jeesuksen tuskasta ja verestä juopuneen väkijoukon kasvot; sen väkijoukon, joka hurmoksellisesti vaatii Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Teoksen edetessä Suguro törmää paljonpuhuvaan kysymykseen siitä, miksi ihmisellä jo pienestä pitäen on ilmeinen halu ja taipumus tuottaa kärsimystä toiselle. Miksi infantiili lapsi kiduttaa eläintä ja seuraa tämän kitumista samalla kalkyloivalla täsmällisyydellä, joka suuressa mittakaavassa toteutui ihmisen ja ihmisen välillä holokaustissa? (Olisi naiivia väittää, että syy on lapsen infantiilisuudessa. Aivan ilmiselvästi se ei ole.) Tältä taipumukselta suljemme  useimmiten silmämme. Skandaali opettaa, että ihminen janoaa verta. Ja että Jumala sammuttaa tämän janon omalla verellään. Voiko mikään olla skandaalimaisempaa?

Endōn romaani ei ole ”salonkikelpoista” kristillistä proosaa, vaan kuristava ja rankka kirja. Väittäisin silti, ettei yksikään Päivä Oy:n kristillinen proosajulkaisu tavoita kristillisyyttä, sen ”suurta silmänkääntötemppua” (jos näin voidaan sanoa edes lainausmerkeissä), yhtä syvällisesti ja kouriintuntuvasti. Jopa kristityt ovat haluttomia tunnustamaan ihmisellisen verenjanonsa. Tämä on normaalia ja kuitenkin omituista, sillä uskontona kristinusko on paitsi yleinen tunnustus koko verenhimoisuuden olemassaolon puolesta, myös Jumalan skandaalimainen vastaus kirotun ihmissuvun jatkuvaan ja riehakkaaseen (itsensä)tuhoamisvimmaan; voimallinen verifikaatio, mutta myös voimallinen falsifikaatio: piikkikruunu, johon ihmiskunta repii lihansa. Jokainen sukupolvi yhä uudestaan ja uudestaan.

Kuten monessa muussakin suuressa taideteoksessa, jossa evankeliumi pilkahtaa häilyvänä ja epävarmana kaiken saastan keskeltä tullakseen taas väärinkäytetyksi ja väärinymmärretyksi, Skandaalissa minua puhuttelee sen kertoman todellisuuden konfliktuaalinen luonne ja rosoisuus. Tuo todellisuus on tietenkin oma todellisuutemme; ja juuri sille Skandaali niin romaanina kuin käsitteenä tuntuu tekevän oikeutta. Juuri Skandaali auttoi minua hahmottamaan oman prosaismini konfliktuaalisuuden, jossa yhtäältä kenties, taideteoksen hedelmän muodossa, tulee summatuksi todellisuuden konfliktuaalisuus.

iii

Trinitaarinen tulkinta evankeliumista luomisen, lunastuksen ja pyhityksen evankeliumina ilmentää analogisesti kolmen persoonan dialogista ykseyttä, jollaiseksi itse triniteettiä, Pyhää kolminaisuutta, voidaan luonnehtia. Tässä mielessä evankeliumi ilmentää todellisuutta palautumattomana dialogisena moneutena, joka samalla on perikoreettinen distinktiivinen ykseys (alkuperänään yksi Jumala). Tämän lajin ykseydessä todellisuuden osat läpäisevät toisensa kuitenkaan sekoittumatta toisiinsa: ykseyden osat ovat distinktiossa toisiinsa nähden, mutteivät separaatiossa.

Hieman vastaavalla tavalla on mahdollista mieltää kristillisen taiteen ja totuuden, tässä tapauksessa kristillisen totuuden, suhde. Evankeliumi ei asetu muodollis-sisällöllisen ”sanoman” tai ”julistuksen” lainomaisen vaatimuksen kautta joksikin taideteoksen selvästi havainnoitavaksi ja vahvistettavaksi ”oppi”- tai ”tunnuslauseeksi”, jonka affirmaatiossa teoksen kristillisyys sitten olisi mahdollista ”empiirisesti” osoittaa tai koetella. Näin yksinkertaista se ei koskaan voisi olla. Pikemminkin langenneen ihmisen taide, joka yleensä kertoo langenneesta maailmasta langenneen maailman kielellä, suhteutuu totuuteensa eli evankeliumiin vähintäänkin jonkinlaisen perikoreesin lailla. Evankeliumi toisin sanoen läpäisee taiteen ja taide evankeliumin, eivätkä ne sekoitu, vaan pysyvät erillään, koska taide ihmisen tekona on saastaista ja evankeliumi Jumalan tekona pyhää. Taideteos on kuitenkin empiirisenä, ”artefaktuaalisena” teoksena materiaalinen ykseys. Evankeliumi ei ole sen päälle liimattu lauseke saati sen moninaisuuden, ratkaisemattomuuden ja jännitteisyyden selittävä prinsiippi. Teoksen läpäisevänä totuutena se voi olla aivan yhtä hyvin näkyvä ja kiistaton tai sitten epäselvä ja häilyvä, pelkkä valonpilkahdus, jopa näkymätön sellainen – ilmenemisen muoto määräytyy pitkälti taideteoksen tematiikasta ja jopa tekniikasta käsin.

Tässä vaiheessa pitäisi olla selvää, kuinka väärillä jäljillä taiteen ”kristillisyyden vaalijat” ovat vaatimuksineen julistuksesta ja ”selkeästä sanomasta”, jotka hyväksyttyinä periaatteina asettavat tiukat ja kuitenkin mielivaltaiset rajat niin tematiikalle kuin tekniikallekin. Tämän väärinkäsityksen varsinainen corpus on legalismi eli lakihenkisyys, ja motiivi sen takana on sama kuin lakihenkisyydellä yleensäkin. Fariseus vaatii lain ehdotonta noudattamista tajuamatta lain tosiasiallista, pyhää ja jumalallista ehdottomuutta. Kuvitellessaan kykenevänsä lain noudattamiseen ”Jumalan voimassa” hän uskoo itsestään pienen jumalan verran. Kun evankeliumi ja armo määrittyvät kykeneväisyydeksi kristilliseen elämään, tyhjenee armo vaatimukseen oman potentiaalinsa hyödyntämisestä tai paremmin, itsensä hyödyntämisestä potentiaalina eli itsensä aktualisaationa. Mutatis mutandis sama ”armon vaatimus” ilmenee myös kristillisen taiteen farisealaisuudessa, jossa kristityltä taiteilijalta vaaditaan maailmatonta taidetta, sellaista, joka puhuttelee lopulta vain maailmattomia – eli ei ketään meistä. Tällainen taide turvaa pelkkään Lakiin ja siihen turvatessaan menettää niin puhekykynsä kuin totuutensa. Siksi se ei onnistu olemaan edes huonoa taidetta. Siitä tulee pelkkää taiteen fariseusten puhetta muille taiteen fariseuksille, lakiin puettu kohtuuton ja itseriittoinen ideaali maailmattomasta ihmisyydestä, jollaista ei ole olemassakaan.

Kuten evankeliumi, tosi kristillinen taide menee paljon pidemmälle. Se läpäisee maailman ja on maailmassa, eikä siinä kaikki: se puhuttelee maailmaa, jonka se läpäisee ja jossa se on. Se puhuu maailmalle maailmana sen sijaan että puhuisi, kuten puhuvat fariseukset, maailmalle jumalana (jonka on vain tehtävä sarja Tahdon Ratkaisuja kyetäkseen olemaan ”hengellinen”). Tätä monet kutsuvat myös kyvyksi tehdä oikeutta todellisuudelle – tai ihmisyydelle. Joten kysyttäköön lopuksi: Mitä sitten on todellisuus, mitä on ihmisyys kaltaiselleni kristitylle taiteilijalle? Yksi mahdollinen (eikä mitenkään tyhjentävä tai lopullinen tai edes riittävä) vastaus: Syntiä alusta loppuun, syntiä jonka helvetillisen saastan keskellä joku hullu istuu meidän kanssamme puhumassa ja ATERIOIMASSA!

Voiman evankeliumi (muokattu raamattupiirin alustus 19.4.2013)

Johdanto

Vanhassa testamentissa mainitaan hurmosnoita Bileam, jonka Moabin kuningas Balak koettaa saada kiroamaan Israelin, jotta valittu kansa tuhoutuisi (ks. 4. Moos. 23). Jumala todella ilmestyi Bileamille ja pani sanoja hänen suuhunsa; Raamattu jopa sanoo 4. Moos. 24:2:ssa, että ”Jumalan Henki tuli häneen”. Se ei kuitenkaan millään tavoin vaikuttanut hänen omatuntoonsa ja saanut aikaan parannuksentekoa[1]. Olavi Peltola kirjoittaa:

Bileamkin sai profetian, joka viittasi Betlehemin tähteen (4 Moos 24:17). Jumala saattaa käyttää myös hurmostiloja (24:4), jotka ovat irrallaan profeetan tietoisesta minästä. Hurmoksesta vapauduttuaan profeetta voi kuitenkin puhua toisin. Hurmoksessa Bileam siunasi Israelia, tajuisessa tilassa hän kuitenkin neuvoi Balakia viekkaalla juonella sisältä käsin vahingoittamaan sitä (Ilm 2:14).[2]

Myös Uuden testamentin mukaan Bileamin eksytys on ”uskovien todellinen vaara”. (2. Piet. 2:15; Juud. 1:11). Tämä eksytys voi johtaa Baalin palvontaan, kuten Israelin tapauksessa kävi. Peltola toteaa: ”Tässä tapauksessa, niin kuin monta kertaa myöhemminkin … , hurmos on ’sekoitettu lähde’. Siinä on sekä valhetta että totuutta.” Tällä Peltola tarkoittanee alleviivata meidän uskovien alttiutta langeta uskomaan mitä tahansa sanomia, jotka saatetaan ilmi hurmoksellisesti ja ihmeenomaisesti; Bileamin tapausta voi pitää esimerkkinä harhasta, joka lainaa pääomansa totuudelta ja vakuuttavuutensa epätavanomaisista ilmenemismuodoista. Bileam puhui samanaikaisesti Herran sanoja ja oli kuitenkin sisintään myöten eksyttäjä ja valheellinen profeetta. Lähde oli täten sekoitettu, ja juuri sekoitetussa lähteessä piilee myös muuan nykyaikaisen kristillisyyden suurimmista eksyttävistä voimista, niin kutsuttu voiman evankeliumi tai voimaevankeliumi.

Tällaisessa sekoitetun lähteen eksytyksessä tai sen muunnelmassa Jumalan voima määritellään uudelleen hurmoksellisuutta ja kokemuksellisuutta vasten. Siinä voimaa etsitään muista lähteistä kuin Kristuksen ristin juurelta. Kysymyksessä on kuvitelma, jonka mukaan Jumalan armo on jotain meihin vuodatettua konkreettista ”Hengen” voimaa; jotain, jolla voimme itse suorittaa ihmeitä. Kuitenkin on niin, ettei sanoma ristiinnaulitusta anna ihmiselle käyttöön mitään ihmeitä tekevää voimaa. Uuden testamentin kreikassa voimasta esiintyy kaksi käsitettä, energeia ja dynamis. Näistä ensimmäinen on sellaista voimaa, joka toimii aktiivisesti ja joka saadaan omaan käyttöön (energeia tulee sanasta ergon, joka tarkoittaa tekoa: kysymyksessä on tietynlainen ”teonvoima” tai ”tekovoima”). Sanalla dynamis Uusi testamentti tarkoittaa Jumalan voimaa.

Dynamis ja energeia

Jouko Nieminen toteaa ”Evankeliumin voima” -saarnassaan: ”Maailma luuli silloin [ristiinnaulitsemisen aikaan] ja luulee nyt Jumalan voiman näkyvän siinä, että sen avulla pystyy tekemään yliluonnollisia tekoja. Jumalan voima on kuitenkin ennen kaikkea voimaa jäädä ristille.” Tämä juuri on evankeliumin hullutusta ja salaisuutta. Koska risti ei lahjoita maallista onnea ja voimaa, kukaan luonnollinen ihminen ei sitä itsestään etsi. Se on salaisuus myös siitä syystä, että kysymys on ehdottomasta armosta, ideasta jota ihminen ei koskaan olisi itse kyennyt keksimään. Siksi ristin lahja on paljon enemmän kuin ajallinen onnellisuus: se tuo rauhan Jumalan kanssa. Mutta maanpäällisessä elämässä tämä rauha tuntuu ajatuksena usein etäältä ja abstraktilta. Onnellisuus tuntuu konkreettisemmalta ja tavoiteltavammalta. Luonnollinen ihminen etsii aina menetelmää ja keinoa, jolla saavuttaa haluttu tavoite; laki on hänellä verissä. Voimaevankeliumin eksytyksessä sana ristiltä, siis varsinainen evankeliumi, laajenee tällaiseksi keinojen varannoksi ja siitä johdetaan menetelmät, joilla asetetut tavoitteet pyritään saavuttamaan. Eksytys perustuu havaintoon, ettei risti näytä lupaavan muuta kuin vaivaa ja kärsimystä, minkä vuoksi on etsittävä kiertoteitä. Totuudenmukainen havainto kielletään, koska se aiheuttaa voimakkaan kognitiivisen dissonanssin: ei tässä voi olla kaikki, kyllä kysymys on enemmästä! Evankeliumia on siksi sisällöllisesti laajennettava. Siihen on lisättävä sairauksista parantuminen, sisäinen eheytyminen, ajallisten asioiden järjestyminen, sisäinen voima, henkikaste jne. jne.

Usein puhutaan ”raamatullisista periaatteista”, joiden noudattamisen ajatellaan olevan menestyksen tae. Jumalan voima haetaan ikään kuin hänen selkänsä takaa. Todellinen Kristus halutaan ohittaa – luultavasti hän pilaisi kokouksen tunnelman ja tekisi parantumisihmeet mahdottomiksi –, minkä vuoksi puhe on aina ”Pyhän Hengen voimasta” tai ”Jeesuksen voimasta” niin, että voima erotetaan sen lähteestä (elävästä persoonasta). Kun voima ja sen lähde erotetaan tähän tapaan, dynamis muuttuu energeiaksi ja vapautuu ihmisen käyttöön. Energeia ei kuitenkaan ole enää Jumalan voimaa. Kristinuskossa Jumalan voima (dynamis, sana rististä) kyllä toimii kauttamme, mutta se ei tule meihin. Emme missään vaiheessa ala omistaa sitä, vaan aarre on aina saviastioissa, jotta se ei näyttäisi tulevan meistä (2. Kor. 4:7).

Voimaevankeliumin takana on ajatus armosta voimana, jonka avulla ihminen kykenee elämään kristillisesti. Tämä ilmenee usein myös keskittymisenä kysymykseen siitä, millä tavoin usko näkyy ihmisen elämässä. Voimaa tarvitaan, jotta olisi näkyvyyttä. Tätä eksytystä, voiman evankeliumia, puolustellaan sen toimivuudella. Käytössä olevan voiman totuudellisuus eli voiman lähde päätellään sen ilmiöstä käsin. Tämä on varsinainen logiikka ja lähtökohta, jota sitten tuetaan irrallisilla raamatunjakeilla ja epäkelvolla teologialla. Lisäksi annetaan ymmärtää, että kaikki perustuu Sanaan, vaikka juuri näin ei ole. Paavali sanoo 1. Kor. 2:4:ssä, ettei hänen puheensa ja saarnansa ”ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista”. Tätä usein lainataan irrallisesti, kun halutaan puolustella näkemystä evankeliumista energeiana. Kuitenkin seuraava jae toteaa: ”ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan”, ja juuri sanassa rististä on Jumalan voima, kuten 1. Kor. 1:18 huomauttaa! Paavali on osoittanut Hengen voimaa – ja siten ollut ”heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa” (1. Kor. 2:3). Siksi juuri Jumalan sana sai olla se voima, mikä sen tulee olla.

Jumalan todellinen käyttövoima

On huomattava, että askel ristin tieltä eksytykseen on hyvin lyhyt. Se ei koskaan ole askel alaspäin hengelliseen köyhyyteen vaan aina ylöspäin, ”syvällisempään” ja ”suurempaan”, todellisempaan hengellisyyteen, ”askelia parantumiseen” tai ”yliluonnolliseen” (Nieminen). Se on gnostilaista salatun tiedon avaamista ja jakamista antautuneille ja valituille. Ainakin alkuvaiheessa sen käyttövoima on useimmiten ihmisen oma sielunvoima, se, jonka New Age mieltää maailmassa vaikuttavaksi persoonattomaksi universaalienergiaksi. Vaarallisinta ja hätkähdyttävintä on, että monesti juuri vilpittömät kristityt ajautuvat tähän eksytykseen. Taustalla voi olla yksinkertainen kuvitelma siitä, että jokin oma kristillinen ominaisuus – esimerkiksi hätä sieluista – on se käyttövoima, jota Jumala haluaa hyödyntää. Toki ajatellaan, että tämä ominaisuus on juuri sitä Jumalalta lahjaksi saatua voimanlisä- tai lääkearmoa; mutta tässä langenneen ihmisen ylpeydessä ja halussa omistaa todellista voimaa piileekin harhan varsinainen ydin. Jumala ei näet käytä työssään mitään meidän voimaamme tai ominaisuuttamme – ei niitäkään, jotka armo on meissä vaikuttanut, ei siis edes hätäämme sieluista – vaan hänen käyttövoimansa on yksin Kristus. Siksi koemme itse heikkoutta tämän voiman äärellä (Nieminen). Se riistää meiltä oman voimamme, eikä se myöskään tule meidän voimaksemme vaan säilyy Kristuksen voimana. Tästä syystä oma heikkoutemmekin säilyy. Samasta syystä uskovan ei kuitenkaan tarvitse tuskailla omaa puuttuvaa hätäänsä sieluista tai harmitella erityisesti minkään muunkaan ominaisuutensa puuttumista. Niillä ei ole Jumalan työssä olennaista merkitystä.

Joh. 3:16:ssa Jeesus sanoo: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä”. Tämän niin sanotun pienoisevankeliumin lausuma viittaa rakkauden laatuun, ei määrään. Alkukielessä ko. jakeen ilmaisu tarkoittaa nimenomaan rakastamisen tapaa (toisin kuin vuoden 1992 käännös antaa ymmärtää). Jumalan rakkaus on siis Kristuksessa ja yksin hänessä, ei missään muussa. Sanoma ristiinnaulitusta ei anna voimaa tehdä ihmeitä, vaan sanassa rististä on evankeliumin voima. Jeesus voi toki parantaa, jos hän katsoo parhaaksi toimia niin; mutta voimaansa hän ei jaa,  jotta me voisimme sen avulla parantaa. Siksi parannuskokouksissa harvoin kuulee todellista evankeliumia, eikä niissä koskaan todella keskitytä Kristukseen. Ristin teologialla on taipumus pilata ja latistaa ”uskon ilmapiiri”, jossa ihmeet tapahtuvat.

Nykykristillisyydessä vaikuttaakin laaja-alainen eksytys, jota voidaan hyvällä syyllä nimittää todelliseksi voimaeksytykseksi. 2. Tessalonikalaiskirjeen 2. luvun 11. jae mainitsee väkevän eksytyksen (energeian planes). Alkukielessä ”väkevää” vastaava sana ei ole adjektiivi vaan substantiivi. Niemisen varmaankin oikeaan osuva tulkinta tästä jakeesta on, että ”Jumala lähettää toimivaa voimaa”, energeiaa, joka eksyttää ja lumoaa ne, joille Kristuksen voima on Kristusta rakkaampi. Onkin syytä kysyä, onko 2. Tessalonikalaiskirjeessä mainittu ”voimaharha” sama, joka tänään laajasti vaikuttaa kristillisyydessä ja leviää kirjaimellisesti tarttuvana voiteluna. Sen arvostelijat leimataan helposti kyynikoiksi. Miksi? Koska tämä voitelu todella toimii. Se on konkreettista ja koettavaa voimaa: sähkövirtaa ja energiakenttiä, kuumuutta sormenpäissä ja huulissa, ekstaattisia näkyjä kirkkaudesta, kaatumista, vapinaa, ”Jumalan kohtaamista musiikin kautta”, voiman vastaanottamista ja voitelun virtaamista. Sen vaikutuspiirissä olevat kristityt todella uskovat olevansa tekemisissä Pyhän Hengen kanssa.  He kokevat sisäistä eheytymistä ja pyhyyden läsnäoloa. Kritiikki tuntuu vievän heidän kokemukseltaan arvon. Siksi vastustus on raivokasta, kriitikot nähdään jopa Pyhän Hengen pilkkaajina. Mutta mikä on totuus? Kun esimerkiksi suositussa ylistyslaulussa lauletaan ”tahdon sinusta juopua”, onko kysymys sittenkään ristiinnaulitun ylistyksestä – vai tiedostamattomasta Jumalan rienaamisesta?

---

[1] Peltolan mukaan mainintaa ”Jumalan Henki tuli häneen” ja muita sen kaltaisia voitaneenkin Vanhassa testamentissa pitää eräänlaisina ”yleissanontoina”, jotka ylipäätään viittaavat hurmostilaan tai vastaavaan tapahtumaan.

[2] Löytöretki Vanhaan testamenttiin (Kauniainen 2001: Perussanoma Oy)

Laista ja evankeliumista (raamattupiirin alustus 12.4.2013)

1

Lain ja evankeliumin ero

Laki-evankeliumi on yksi teologian kolmesta merkittävästä yhteen kuuluvasta käsiteparista, joita ovat ”kristologinen lausuma Jeesus Kristus Jumalana ja ihmisenä, sen personaalinen sovellus Jeesus Kristus ihmisen esikuvana ja sijaisena ja tämän hermeneuttinen ilmentymä laki ja evankeliumi” (Mäkelä 2011: 35). Lyhyesti ja tiivistäen lain ja evankeliumin ero voidaan Martti Lutheria seuraillen ilmaista seuraavasti: se, mikä Raamatussa vaatii, on lakia; se, mikä lupaa, on evankeliumia (ks. myös Peltola 2001: 86). Laki sisältää käskyjä ja vaatimuksia: se on toiminnan malli, esikuva, tuomitsija. Evankeliumi on sen täyttymys ja esikuvan toteutuminen, ilmoitus armosta, armon välittäjä (ks. Mäkelä 2011: 49).

Fredrik Wislöff kirjoittaa lain ja evankeliumin erosta:

Ensimmäinen merkille pantava seikka on tämä: Laki on meillä kaikilla veressä, mutta evankeliumi on kauttaaltaan meille kaikille uutta ja vieraasta.

      Me ihmiset tiedämme kokemuksesta että ilmaiseksi ei saada mitään täällä maailmassa. Joka siis tahtoo nauttia jostain, hänen on ensin maksettava siitä. … Siksi meidän on helppo uskoa, että suhteessa Jumalaan on samoin. … Mutta evankeliumi sanoo muuta. Kukaan ihminen ei olisi voinut ajatuksissaan rakentaa jotain sellaista kuin evankeliumi. (Wislöff 1965: 87.)

Juuri tätä on evankeliumin salaisuus, se mikä oli ilmoitettava. Evankeliumia ei ole silmä ”nähnyt eikä korva kuullut”, se ”ei ole ihmisen sydämeen noussut” (1. Kor. 2:9). Evankeliumi lahjoittaa uskon, laki puolestaan ”tähtää tekoihimme”: ”Koko ajan se [laki] katsoo sinua ja sanoo: sinun pitää tai: et saa. Ja jos kuuntelet sitä, se saa yliotteen sinusta ja osoittaa sinulle syntisi. Siksi se sanoo myös: sinä olet se mies, sinä olet syyllinen” (Wislöff 1965: 88). Evankeliumi suuntaa katseensa Jeesukseen ja on Jeesus Kristus persoonana ja Jumalan elävänä sanana. Se ilmoittaa: ”Hän, Jeesus, on sinun pelastuksesi. Jeesus on sinun rauhasi. Hän kuoli puolestasi ja hän rakastaa sinua” (mp.).

Lain ja evankeliumin erottelu on olennainen Raamatun oikean ymmärtämisen kannalta. Luther huomauttaa, että lain ja evankeliumin erottelun säilyttäminen on jopa puhtaan kristinopin edellytys (Luther 2003: 349). Sekä lailla että evankeliumilla on kristillisessä elämässä omat tehtävänsä. Lain kuuluu ensiksikin ”rajoittaa tavallisia rikkomuksia” eli toimia yhteiskunnallisen elämän turvaajana; toiseksi – ja tämä on lain tärkein tehtävä – ”sen tulee paljastaa hengelliset rikkomukset”:

Lakikin on siis valo. Se valistaa ja näyttää – ei Jumalan armoa, ei vanhurskautta eikä elämää, vaan – Jumalan vihan, synnin, kuoleman ja tuomion, Jumalan edessä ja helvetissä. Siinainvuorella jyrinä, salamointi, synkkä pilvi, savua ja tulta syöksevä vuori ja koko tuo hirmuinen näkymä ei suinkaan ilahduttanut eikä virkistänyt israelilaisia vaan piti heitä pelon vallassa, melkein hengettöminä, ja osoitti, että he eivät voi kestää pilvestä puhuvan Jumalan läsnäoloa, niin pyhiä ja puhtaita kuin olivatkin. Kun lakia käytetään oikein, se saa vieläkin aikaan juuri samaa. Se paljastaa synnin, herättää vihaa, syyttää ja kauhistuttaa ihmismieltä ja ajaa sen epätoivon partaalle. Siihen laki sitten pysähtyy. (Luther 2003: 349.)

Evankeliumin valo on aivan toisenlainen: ”Se valaisee ja virvoittaa sydämet”, ”näyttää mitä on Jumalan armo ja laupeus, mitä anteeksianto, siunaus, vanhurskaus sekä iäinen elämä ja autuus. Se osoittaa myös, kuinka meidän on määrä saada kaikki tämä osaksemme” (mp.). Lain ja evankeliumin erottelu – ja ainoastaan se – mahdollistaa kullekin niiden tehtävän osoittamisen. Voidaan sanoa, että ”[l]aki puhuttelee meitä, ikään kuin meillä olisi vapaa tahto – osoittaakseen meille, että syntimme ja oma tahtomme ovat meidät sitoneet”, mutta ”[e]vankeliumi puhuttelee meitä niinä avuttomina, sidottuina ja syntisinä, joita tosiasiallisesti olemme – vapauttaakseen Jeesuksen puoleen huokaavan ja häntä avuksi huutavan sielun” (Mäkelä 2011: 26 > Wislöff 1971: 385, 392-393).

Uudessa testamentissa ”Jeesus toisaalta riistää lailta aseman Jumalan ja ihmisen välittäjänä ja asettaa sen sijaan sanansa ja itsensä” (Mäkelä 2011: 48). Jeesuksen monet opetukset ja puheet ilmentävät Jumalan lakia. Se, että juuri Jeesus kertoo ne, viittaa häneen itseensä näiden ihmiselle mahdottomien vaatimusten täyttäjänä ja ratkaisijana: ”Toisaalta hän hyväksyy lain ja vaatii, että se saa paljastaa pahojen tekojen juuren, sydämen asenteen. Jeesuksen kritiikki lakia kohtaan perustuu lain hyväksymiseen” (mp.). Kristuksessa laki ja evankeliumi ovat yhtä, mutta niiden suhde on perikoreettinen: ne toisin sanoen läpäisevät toisensa sekoittumatta keskenään. Mäkelä kirjoittaakin, ”että lain ja evankeliumin suhde parhaiten avautuu klassisen filosofis-teologisen perikoreesin eli interpenetraation käsitteen avulla”; ”laki ja evankeliumi läpäisevät toisensa niin kuin Kolmiykseyden persoonat, Jumalihmisen luonnot, ihmisen henki ja luonto” ja ”Raamatun jumalallisuus ja inhimillisyys” (Mäkelä 2011: 37).

Lain täyttämisessä ei täten ole koskaan kysymys ihmisestä, ei edes Jumalan voimassa toimivasta ihmisestä, joka armon mahdollisuuksia hyödyntäen täyttäisi Jumalan asettaman kuuliaisuuden vaatimuksen. Näin on, sillä ”Jumalan lupaukset … antavat sen, mitä käskyt vaativat, ja toteuttavat sen, mitä käskyt koskevat, jotta kaikki olisi Jumalan omaa” (Mäkelä 2011: 52 > Luther 1981: 23-25, 41). Ihmisen osaksi jää uskoa evankeliumi, ottaa se vastaan ”uskon tyhjällä kädellä”.

2

Miten evankeliumista tehdään lakia

Evankeliumista ei siis pidä tehdä lakia. Mutta näin tehdään, jos julistetaan esim. tähän tapaan: Jos käännyt, jos jätät itsesi kokonaan Jumalalle, silloin Jumala on armollinen ja ottaa sinut vastaan… Toisin sanoen: jos evankeliumi aidataan niin monilla ehdoilla ja edellytyksillä, ettei kukaan enää voi nähdä, että se on Jumalan ehdoton armon sana Jeesuksen tähden, silloin evankeliumista on tehty laki. (Wislöff 1965: 92.)

Yksi tapa tehdä evankeliumista lakia on pyrkiä muuttamaan armon määritelmä ”voimaksi” tai ”lääkkeeksi”, kuten esimerkiksi katolilaiset tekevät. Tällaisessa ajattelussa armon pääasiallinen sisältö ja funktio on voimavara tai resurssi, joka lahjoitetaan ihmiselle hyödynnettäväksi, jotta hän sitten kykenisi elämään kristillisesti (ks. Wislöff 1965: 94-95). Tämä on väärä armon määritelmä, sillä vaikka armo onkin ”Jumalan voima”, se on sitä ”pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo” (Room. 1:16). Kyse ei siis ole lääkkeestä tai voimasta, joka saa uskovan kykeneväksi kristilliseen elämään, vaan armo ”on Jumalan laupias mielenlaatu, joka kohdistuu meihin Jeesuksen tähden. Armo on Jumalan ajatus, se on hänen armelias ajattelutapansa meitä kohtaan” (Wislöff 1965: 95, harvennus tekijän). Kuten Ef. 2:1 opettaa, olemme kuolleita synteihimme, eikä siihen auta lääke tai voimanlisäys (ks. Wislöff 1965: 94-95): ”Ne siis, jotka kuvittelevat armoa Jumalan antamana voimana tai lääkkeenä, eivät ole nähneet tarpeeksi syvälle meidän kadotettuun tilaamme. He ajattelevat meidän olevan sairaita ja tarvitsevan voimanlisää. Mutta alennuksemme on vielä paljon syvempi”. Voimanlisäys ei auta kuollutta, olipa kyse kuinka suuresta annoksesta tahansa, jopa äärettömän suuresta: kuollut pysyy kuolleena, ellei häntä herätetä henkiin. Wislöff korostaakin, että sairaan parantamiseen Jumalan tarvitsi vain sanoa käskysana, mutta armahtaakseen ihmisen hänen täytyi itse tulla ihmiseksi, kuolla ja vuodattaa verensä (ks. Wislöff 1965: 95).

           

Toinen tapa tehdä evankeliumista lakia on vaatia ihmistä antautumaan Jeesukselle kokonaisvaltaisesti: sanoa, ettei Jumala voi pelastaa ihmistä, ennen kuin hän on antanut Kristukselle koko elämänsä, kaikki sen alueet. Tämä on mieletön ajatus. Jos nimittäin ”sanotaan, että ihmisen täytyy ensin kokonaan antautua Jumalalle, ennen kuin Jumala voi pelastaa hänet, ei tämä ihmisraukka koskaan koko elämänsä aikana tule valmiiksi, mitä tähän antautumiseen tulee, sillä aina on joitakin ajatuksia, sanoja tai tekoja, joita ei ehdoitta ole annettu Jumalalle”. Silloin on kysyttävä, ”kuka on se syntinen ihminen, joka voi kokonaan antautua Jumalalle”, sillä ”[m]eidänhän täytyisi kokonaan muuttaa luontomme voidaksemme tehdä sen, mutta luontoammehan me juuri emme voi muuttaa”. (Wislöff 1965: 103-104.)

Tällainen ajattelu on pohjimmiltaan farisealaista. Siinä ihminen haluaa ajatella, että hänellä on Jumalalle muutakin tuotavana ”kuin syntiä ja syyllisyyttä”; ja toden totta, ”kaikkein pahin synti on halu olla hurskas tai pyhä Jumalan silmissä – siis olla yleensä jotain Jumalan edessä” (mts. 101). Per-Olof Malk kirjoittaa:

[L]ain ehdottomuus loukkaa ihmisen luonnollista uskonnollisuutta, sillä se riistää häneltä omat työt ja niiden arvon. Siksi kristittyjen keskuudessa pyritäänkin jatkuvasti lieventämään ja madaltamaan alkukristillistä lain sanomaa niin, että ihmiselle jotenkin jäisi mahdollisuus myös itse auttaa itseään iankaikkiseen elämään. (Malk 2005: 8-9, kursiivi tekijän.)

Tällainen lievennetty lain sanoma on pinnallista ja väärää. Sen jättämä ”toivon vara” yllyttää sen kuulijoita ”yrittämään ja houkuttaa ponnistuksiin” (Malk 2005: 10). Koska se yhtäältä rohkaisee ponnistelemaan, se usein koetaan niiden keskuudessa, joille perisynnin todellisuus ei ole koko syvyydessään valjennut, asialliseksi ja ”kannustavaksi” – minkä vuoksi sitä monesti raivokkaasti puolustetaankin. Usein tällaisen opetuksen yhteydessä puhutaan fariseuksista halveksivasti vilpillisinä teeskentelijöinä, mikä ”ei kuitenkaan tee heille oikeutta”, sillä de facto

Fariseukset olivat aikansa hurskaimpia ihmisiä. He vaativat itseltään mitä suurinta rehellisyyttä ja aitoutta. Juuri he opettivat näin: ihminen voi olla hyvä, jos hän todella tahtoo. Edelleen he sanoivat: ihminen voi tahtoa hyvää. Tästä seuraa, että se, joka tahtoo hyvää ja koettaa sitä tehdä, tulee myös hyväksi ja pystyy noudattamaan Jumalan lakia. (Malk 2005: 10-11, kursiivi tekijän.)

Malk jatkaa, että ”[t]ämä farisealaisen ajattelun ydin elää nyt kristikunnassa ja synnyttää toiveikkaita tulkintoja ihmisen mahdollisuuksista täyttää Jumalan lakia. Siinä ei kuitenkaan ymmärretä Jumalan pyhyyttä, lain vaatimusten todellista ehdottomuutta, ihmisen äärimmäistenkin ponnistusten riittämättömyyttä eikä sitä, että syntiinlankeemuksen syvimpänä seurauksena meidän tahtommekin on turmeltunut” (mp., kursiivi tekijän).

Nykyaikana farisealaisuus ilmenee esimerkiksi siinä, että tärkeimpänä pidetään pyrkimystä ”elää uskoa todeksi” eli pyrkimystä elää niin kristillisesti kuin mahdollista. Tärkeintä on Jeesuksen esimerkin seuraaminen, ei hänen sovitustyönsä jatkuva vastaanottaminen. Kristinusko muuttuu näin vastaanottamisesta antautumiseksi; aletaan uskoa, että totaalinen antautuminen on todella mahdollista, jos ihminen vain itse tahtoo. Ajattelun logiikka seurailee joka kohdassa muinaisten fariseusten esimerkkiä.

Toisaalta ihminen saattaa uudestisyntymän jälkeen alkaa ajatella, ”ettei hän kerta kaikkiaan voi enää olla niin epäonnistunut kuin hän on” (mts. 18). Hän ajautuu helposti päättelemään, että armo sittenkin tarkoittaa pelkkää hienoa lähtökohtaa kristilliselle elämälle, jota loppujen lopuksi on pidettävä yllä erityisillä ”uskon teoilla”:

Niin ihminen alkaa uudestaan rakentaa sitä, minkä jo oli hajottanut maahan. Hän alkaa jälleen parannella elämäänsä ollakseen Jumalalle mieleen niin kuin hyvän juutalaisen sopii. Toisella ”kädellä” hän tietysti yhä pitää kiinni Vapahtajan kädestä, armosta ja uskosta. Jos joku kysyy tällaiselta ihmiseltä, mikä hänen autuutensa perusta on, hän sanoo mielellään: Kristus yksin. Mutta silti hän tietää sydämessään, ettei siinä ole koko totuus. Niin oli silloin, kun hän tuli uskoon ja tajusi, etteivät hänen omat työnsä merkinneet armon saamisessa mitään. Jeesus pelasti hänet vain oman rakkautensa tähden. Mutta nyt ”toinen käsi” jo asettelee tekoa teon päälle, jotta syntyisi varmempi turva ja lepo Herrassa. (Malk 2005: 19, kursiivi tekijän.)

Tällaisesta kristitystä tulee uskonelämässään ”kipuileva”. Kun hän toisinaan onnistuu voittamaan joitakin kiusauksia, hänen uskonelämässään ”menee hyvin”; mutta kun hän suostuu näkemään lempeiden sanojensa takana olevan katkeruuden, epäpuhtaat motiivinsa, ylpeytensä, puheensa totuuden vierestä ja muut lukuisat lankeemuksensa, ”syvä ahdistus karkaa taas hänen kimppuunsa”. ”Kaikki tämä osoittaa, ettei pelastuksen perusta enää ole yksin se, minkä Kristus Golgatalla suoritti täydellisesti, vaan myös se työ, jota kilvoittelija itse tekee. Rauha tulee omista onnistumisista, ja se menee epäonnistumisten mukana.” (Malk 2005: 19-20, kursiivi tekijän.) Olavi Peltola valottaa tätä todellisuutta seuraavasti:

Usein vain lyhyeksi hetkeksi kirkastuu evankeliumin lahjaluonne ja sen tuoma vapaus. Pian jälleen laki ja lainomainen julistus valtaavat uskovan mielen. Evankeliumin julistama vapaus tuntuu liian yksinkertaiselta ja helpolta ja se näyttää johtavan vain lihalliseen vapauteen.

Mikä käsittämätön voima onkaan lailla ja lakihenkisyydellä! Lain hengen hallitessa ihminen kokee lain Jumalan tahdon korkeimmaksi ilmoittajaksi. Alituisesti on tarkistettava, että kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Sitä varten on saatava tarkkoja ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä. Suhde Jumalaan muuttuu lapsen suhteesta orjan suhteeksi. Joka asiaan on saatava Jumalalta lupa. Uskonelämää leimaa pakko eikä vapaus. (Peltola 2001: 68.)

Syntiinlankeemuksen todellisuus on niin järkyttävä, että ihminen pyrkii kieltämään sen aktiivisesti myös uudestisyntymänsä jälkeen. Usein esimerkiksi opetetaan osatotuutta, että olemme ihmeellisiä ja ainutlaatuisia Jumalan luomia olentoja ja persoonia, hänen täydellisen rakkautensa kohteita. Näin todella onkin, mutta silti tämä on pelkkä osatotuus. Asiaa voi havainnollistaa analogian keinoin. Ihminen on kuin huippulaadukas tietokone: hän on hyvää työtä. Jos tietokone kuitenkin jätetään vuodeksi tai pariksi merenpohjaan, sen jokainen komponentti vaurioituu peruuttamattomalla tavalla. Silti joku ATK-ammattilainen voi epäilemättä tällöinkin, rikkinäistä konetta tarkastellessaan, todeta: on muuten hyvää työtä. Tämä on totta ihmisestä, mutta aivan yhtä totta on se, että jokainen komponenttimme – tahtomme, ajatuksemme, aikomuksemme – on peruuttamattomasti pilattu. Siksi on täysin riittämätöntä korostaa ainutlaatuisuuttamme ja ihmeellisyyttämme, jonka omistamme enää menneisyydessämme (Aadam) ja toisaalta vasta lupauksena Kristuksessa (uusi Aadam). Uskovinakin siis pysymme langenneina ja komponenttimme ovat vialliset: olemme simul iustus et peccator, samaan aikaan syntisiä ja vanhurskautettuja. Tämä kaksinaisuus ja jännitteisyys määrittelee koko uskonelämämme. Vanhurskaus ei ole omaamme, vaan meille luettua, ”vierasta”, ulkopuoleltamme tulevaa, lahjaluonteista; omistamme sen vasta toivona ja lupauksena uskon (emme näkemisen ja kokemisen) kautta. Siksi voimme paradoksaalisesti sanoa: ”jo nyt”, mutta ”ei vielä”. Jo nyt olemme Kristuksessa pelastettuja uskon kautta, evankeliumin lupauksessa; mutta vielä ei ole uusi tullut vanhan tilalle (vaan uusi ihminen on päivittäin ”puettava” päälle ja vanha kuoletettava, so. lupaus on päivittäin vastaanotettava), vielä ei meitä ole kirkastettu ja puhdistettu (ks. esim. Room. 8: 20-24). Ja juuri tässä on uskovan elämän hankaluus. Elämme uskon ja lupauksen, emme sen täyttymyksen eli näkemisen, varassa. Olen vanhurskautettu, ”mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra” (1. Kor. 4:4).

3

Millä tavoin unohdus naamioituu muistamiseksi

Kristuksen armo ja ristintyö ovat käsitteinä kristikunnassa niin tuttuja, että ne ovat muodostuneet eräänlaiseksi liturgiaksi ja fraaseiksi, joita silloin tällöin toistetaan mutta joita ei enää todella muisteta. Tämä tarkoittaa, että meillä kyllä on saarnoissamme ja opetuksessamme ikään kuin evankeliumin muoto, mutta ei sen sisältöä. Tällaista uusevankelikaalista[1] lakihenkistä opetusta on hankala purkaa siitä syystä, että se muodollisesti tuntee evankeliumin ja vahvistaa sen doktriinina. Aina muistetaan sanoa, että kaikki perustuu Kristukseen ja Kristus on kaiken keskipiste ja niin edelleen. ”Kristus-kalliota” kohdellaan kuitenkin pikemminkin taustana kuin perustana. Tämä on unohdusta, joka esiintyy muistamisena – uusevankelikaalinen opetus näet todellakin muistuttelee meitä jatkuvasti Kristuksen keskeisyydestä ja korostaa hänen merkitystään. Opetuksen sisällölliset painopisteet paljastavat asetelman tosiasiallisen luonteen. Kristus on pelkkä kristillisen elämän lähtökohta, jotain mitä pitää ”elää todeksi” ja ”toteuttaa käytännössä”. Vanhurskauttamiseksi ei ymmärretä vain kertakaikkista ja alustavaa uudestisyntymän tapahtumaa, vaan sen piiriin luetaan myös meissä tapahtuva eettinen uudistuminen (ks. Peltola 2001: 101). Uusevankelikaalinen opetus etsii epätoivoisesti vastauksia kysymyksiin kuten ”Mitä kristinusko on käytännössä?” ja ”Miten eletään kristillistä elämää?” etc. etc. Se kohtelee elävää sanaa, persoonallista evankeliumia kuin teoriaa tai paradigmaa ajatellessaan, että se on jotain mitä erikseen pitäisi soveltaa ”käytäntöön” tai erikseen ”elää todeksi”. Mutta jos Kristuksesta tulee opetuksen viitekehys, hän ei enää voi olla – samalla kertaa – sen sisältö ja keskipiste.

Olavi Peltola kirjoittaa Galatalaiskirjeen sanomaa pohdiskellessaan: ”Pyhissä Kirjoituksissa olevat lain vaatimukset muodossa tai toisessa pyrkivät jatkuvasti tunkeutumaan sisälle evankeliumiin ja muuttamaan sen”. Galatalaisille usko yksinomaan ”evankeliumiin ei millään tuntunut riittävän”, vaan tarvittiin ”jotain enemmän, tarvittiin myös kuuliaisuutta ja tekoja”. Ote evankeliumin totuudesta menetetään huomaamatta, kun ”[s]e vaihtuu johonkin muuhun, useimmiten kuitenkin Raamatusta saatuun totuuteen. Evankeliumi säilyy kirkkaana Jumalan kansan keskuudessa vain jatkuvan tarkistuksen, uudistumisen sekä monenlaisten ristiriitojen ja niiden synnyttämien taistelujen keskellä”. (Peltola 2001: 60.) Muistamisena esiintyvä unohdus on siksi erittäin vaarallista. Se voi kyllä synnyttää valheellisen yhteisöllisen harmonian, kun seurakunta innostetaan sitoutumaan kollektiivina jonkin menestystä lupaavan ”näyn” toteuttajaksi ja välikappaleeksi. Maksettava hinta on kuitenkin hirvittävä.

Lopulta voi käydä niin, että pelkkä ”Kristus on kaiken keskipiste” -lausuman toistaminen muodossa tai toisessa millaisen tahansa harhaopin yhteydessä riittää ylläpitämään vaikutelmaa kristillisyydestä ja tukemaan oppilauseita, joiden tosiasiaväitteiden lomassa moinen liturgia on esitetty. Pelkkä väärän opettajan ulkoinen vakuuttelu siitä, että ”tässäkin kaiken keskipisteenä on Kristus” (vaikka sisältö todistaa päinvastaista) saa kuulijat uskomaan, ettei kysymyksessä voi olla mikään harhaoppi. Tämä unohdus on usein lumoavaa, lupaahan se selvän menestyksen sitä noudattaville. Suotta ei Paavali huudahda: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?”(Gal. 3:1). Opillinen sisältö voikin nyt olla periaatteessa melkein mitä tahansa. Tämä näkyy hyvin uusevankelikaalisen karismaattisen opetuskirjallisuuden corpuksessa. Keskustaksi virheellisesti ymmärretty ja tulkittu ”Kristus-tausta” mahdollistaa mielivaltaisen painopisteen siirtelyn kulloisenkin ”korvasyyhyn” mukaan: koska kaikki tapahtuu ”Kristuksessa”, voidaan opetukseen ja ajatteluun omaksua aineksia ja menetelmiä periaatteessa mistä tahansa lähteestä. Niin idän uskonnot kuin sekulaarit ideologiat käyvät kaupaksi. Samalla väärä uskomus ”Kristus-kalliosta” säilyttää itsepintaisesti asemansa. Erilaisiin ”menestystekijöihin” keskittyvä opetus ja jopa todistuspuheenvuorot mielletään jatkuvasti evankeliumiksi, joka nyt laajenee avaimeksi ja siunausten lähteeksi ajallisen elämän hyvinvointiin. Muistamisena esiintyvän unohduksen logiikka saa harhan säilymään niin kauan, kunnes kristitty malttaa pysähtyä pohdiskelemaan niitä tosiasiaväittämiä, jotka saavat voimansa omasta kyseenalaistamattomuudestaan ja ihmisen perimmäisestä farisealaisuudesta, eivät Raamatun vapauttavasta armon sanomasta.

Usein – valitettavasti! – tarvitaan kaikenlaista kärsimystä, joka yhdessä lain ehdottomuuden ja kuolettavuuden kautta lopulta paljastaa ihmiselle hänen todellisen tilansa. Tämä tapahtuu monesti tilanteessa, jossa yksilö ajautuu umpikujaan ja hänen kykynsä, potentiaalinsa ja ajattelunsa kokevat täyden arvoromahduksen. Vasta silloin hän kykenee omistamaan evankeliumin sanoman omakohtaisesti, ottamaan sen vastaan ymmärryksessään. Silloin hän käsittää, ettei hänen omassa uskossaan ole mitään todellista voimaa, vaan se on silkkaa teeskentelyä ja petosta, todellakin pelkkä Kristuksen puoleen ojentuva jumalattoman ihmisen tyhjä käsi. Näin hän lakkaa uskomasta omaan uskoonsa ja kääntyy kohti sen alkuperäistä kohdetta. Evankeliumi ei enää loukkaa häntä, vaan kutsuu ihanasti puoleensa. Hän kenties sanoo mielessään: ”Minussa ei asu rakkautta vaan pelkkää vihaa ja katkeruutta Jumalaa kohtaan. Elämässäni ei ole voimaa, ei kuuliaisuutta, ei totuudellisuutta. Tämän todistaa minulle Jumalan pyhä laki. Ja kuka nyt vapauttaa minut, syntisistä suurimman, tästä kuoleman ruumiista?” Silloin hän vihdoin katsoo ensin tummuvaa itseään ja sitten edessä kirkastuvaa polkua; silloin hän lopulta huokaisee Daavidin sanoin:

Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden.Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. … Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. (Ps. 51:3-19.)

Kirjallisuutta

CARY, PHILLIP 2012: Hyvä uutinen huonoille kristityille. 10 asiaa, joita sinun ei tarvitse tehdä. (Good News for Anxious Christians, 2010.) Kauniainen: Perussanoma Oy.

LUTHER, MARTTI 2003: Galatalaiskirjeen selitys. Hämeenlinna: Karisto Oy Kirjapaino.

MALK, PER-OLOF 2005: Mitä Jumalan armo merkitsee? Galatalaiskirjeen 2. luvun tutkistelua. Jyväskylä: Evankeliumin opintoyhdistys ry.

MÄKELÄ, RAIMO 2011: Lex et evangelium in interpenetratione. Olav Valen-Sendstadin käsitys lain ja evankeliumin suhteesta. Kauniainen: Perussanoma Oy.

PELTOLA, OLAVI 2001: Ainutlaatuinen evankeliumi! Galatalaiskirje kaikelle kansalle. Kauniainen: Perussanoma Oy.

WISLÖFF, CARL FREDRIK 1965: Minä tiedän keneen uskon. Kristillinen uskonoppi. (Jeg vet på hvem jeg tror, 1945.) Helsinki: Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys.

---

[1] Phillip Cary määrittelee uusevankelikaalisuutta seuraavaan tapaan: ”Olen antanut tämän nimikkeen joukolle käytännöllisiä periaatteita, joiden tarkoitus on auttaa kristittyä muuttamaan elämäänsä, mutta jotka estävät häntä uskomasta evankeliumia. Ne ovat tulosta evankelikaalisen teologian pitkästä historiasta, jossa on pyritty ’käytännöllisyyteen’ ja joka on nyt saanut sen mukautumaan täydellisesti kulutusyhteiskunnan vaatimuksiin” (Cary 2012: 8).